Erkki ja Aarne Saaren muotokuvat on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva. Maalauksen koko 50x70 cm.
”Kesäkuun
9. päivänä 1944 alkoi kannaksella venäläisten suurhyökkäys.
23.6. jätettiin asemat Syvärin jokivarressa, vain muutama mies jäi
asemiin joksikin aikaa ammuskelemaan, hämätäkseen asemien
tyhjyyttä. Niin alkoi kiireinen perääntyminen, sillä samaan
aikaan oli venäläinen noussut Tuuloksen ja Viteleen välillä
maihin Laatokalla, eikä sitä oltu saatu torjutuksi, ja näin meiltä
oli katkaistu perääntymistien ja mottiin jäänti oli ilmeinen.
Monta vuorokautta tultiin yhteenmenoon, aina jokin pieni porukka,
useimmiten joukkue jäi venäläisten etenemistä viivyttämään,
että pääjoukko pääi pois edestä. Keskuun 27. päivä tulimme
Viteleen joen yli, yhtä äkkiä venäläisten konetuliaseet alkaa
pärrätä joka puolella, olimme motissa. Siinä tuli aikaimoinen
hämminki, kun vielä selvisi, että pataljoonan komentaja oli
kerennyt mennä ennenkuin motti sulkeutui. Luutnantti Korhonen otti
porukan ohjaukseensa. Viteleen joessa oli sillä kohtaa mutka ja
joessa oli uitto meneillään ja tukit olivat keräytyneet
sellaiseksi sumaksi, että kun kovaa juoksi niin siitä pääsi yli.
Koska oli keskiyö, niin oli aika hämärää. Korhonen määräsi
joukot juoksemaan tukkisumaan pitkin takaisin vihollisen puolelle,
sillä se kohta oli heikoimmin varmistettu, arvelivat kai että ei ne
nyt ainakaan takaisin päin tule, rannalla oli kyllä harvahko ketju
vartiomiehiä, mutta ensiksi yli päässeet tekivät ne
toimintakyvyttömiksi. Täältä kiersimme metsiä myöten joen
yläjuoksulle päin niin pitkälle, että voitiin joki ylittää
rauhallisemmissa merkeissä nyt jo kolmannen kerran. Mottiin kyllä
jäi kaatuneita ja haavoittuneita, lukumäärän en tiedä, mutta
ainakin tynkäläinen Eino Kamunen sinne jäi ja himankalainen Vilho
Tilus jäi haavoittuneena vangiksi, palautettiin rauhan tultua
kotimaahan. Viteleen motista selviydyimme Miinalan joelle jossa
asetuimme puolustusasemiin, siinä tulikin varsin kova taistelu,
venäläisillä oli niin kova tykistö ylivoima, eikä se todellakaan
ranuja säästellyt, siinä kaatui monia meidän komppanian miestä,
ja rautioainen Martti Sipilä haavoittui. Venäläiset käyttivät
lentopommituksiakin joukkojamme vastaan”, kirjoittaa sotaveteraani
Veikko Murtoniemi Raution sotaveteraanimatrikkelissa.
Aarne
Saaren veli Erkki Saari oli kaatunut 28.6. 1944 ja se vaikutti Aarne
Saareen erittäin voimakkaasti. Aarnen veli Niilo makasi
sotilassairaalassa haavoittuneena. Aarnea järkyttivät Erkin ja
Niilo kohtalo samoin kuin erittäin vaikea tilanne rintamalla. Hän
siirtyi 4.7.1944 etulinjasta hieman taaemmaksi ja pyysi saada levätä
edes vuorokauden, jonka jälkeen voisi palata paikalleen.
Viime
sodan aikana sai 18 000 suomalaista hoitoa psyykkisiin vammoihinsa,
mutta hoidon tarpeessa olleiden määrä oli huomattavasti suurempi.
Monet heistä leimattiin sotilaskarkureiksi. Aarne Saari ei saanut
psykiatrista hoitoa. Hänet pidätettiin ja vietiin sotaoikeuteen.
Hänet hoidettiin teloittamalla. Hänet tuomittiin kenttäoikeuden
päätöksellä nro 2606 3.8.1944 sotapelkoruudesta kuolemaan.
Nuorella 22-vuotiaalla sotilaalla, jonka pituus oli 166 cm ja paino
55 kg, oli tyttöystävä Typpön koululla tilapäisenä opettajana
toiminut nuori neitonen. Hänet poika olisi halunnut vielä kerran
tavata hänet, mutta siihen ei suotu tilaisuutta.
Aarne
joutui 15. prikaatin teloitusryhmän eteen 3.8.1944 klo 21.00. Ennen
kuolemaansa hän ehti kirjoittaa seuraavan kirjeen
3.8.1944
Rakkaat
vanhemmat
Lähetän
teille viimeiset terveiseni tämän kirjeen mukana. Kuten jo
aikaisemmin kerroin teille, en kestä etulinjassa oloa enää. Ja
palkkioksi siitä ja mitä aikaisemmista kärsimyksistäni täällä
ollessani sain kuolemanrangaistuksen.
Olin
tänään oikeudessa ja tuomio pannaan täytäntöön tänään klo
21. Minut ammutaan silloin. Älkää surko minua. Kuolen uskossa,
että Jeesus antaa tämän minulle anteeksi. En ole mikäään
pahantekijä. Joskin hermoni ovat pettäneet täällä paukkeen ja
ryskeen keskellä. Ehkä joskus tapaamme ylösnousemuksessa ja saamme
jälleen olla yhdessä. Olen varma siitä, että ne miehet, jotka
minut ampuu tulevat sen jälkeenpäin monesti muistamaan, usein. He
itse tietävät etteivät tee oikein, mutta heidän täytyy niin
tehdä. He tietävät etten pysty olemaan edessä.
Olen
syytön rikokseen, joskin lähdin sieltä jossa en voi olla. Ja
Jeesus antaa sen minulle anteeksi. Uskon niin. En kuole murhamiehenä,
vaan omien hermojeni uhrina. Uskoin aina, että jaksan ja kestän
sodan loppuun vaan niin ei oltu määrätty ylhäältä. En tahdo
tuomita ketään. Jeesus tuomitkoon meidät itsekunkin tekojemme
mukaan. Hän on meidän tuomarimme.
Kuolen
suomalaisena ja olen kiitollinen Jumalalle, kun hautani jää jo
Suomen puolelle. Sillä parempi on kun on parhain loisto muualla, on
kuolema omassa maassa. Minun on paha olla siitä, että teidän
vaivanne täten palkitaan. Toivoin ja rukoilin Jumalalta, että
saisin edes joskus teille palkita vaivojanne. Vaan niin ei saanut
käydä. Surunne on raakaa. Nyt emme me Erkin kanssa palaa enään
sinne kotiin. Mutta koettakaa rohkaista itseänne ja uskoa itsenne
Jeesukselle. Hän auttaa myös teitäkin vaivoissanne ja surussanne
lohduttaa. Uskokaa itsenne Hänen haltuunsa. Hän on pelastuksenne ja
turvanne. Hänen huomassaan on teidän hyvä olla ja nukkua Hänen
nimeensä.
Jospa
voisitte antaa tämän minulle anteeksi. Jospa voisitte muistaa minua
omana poikananne, aina elämässänne, Jospa Jeesuksen veri
sovittaisi kaiken sen, mitä on edessänne ja mitä on jäänyt
taaksemme. En saanut enää nähdä teitä. Emme aavistaneet että
jäähyväisemme silloin keväällä oli viimeiset.
Tiedän,
että rukoilitte aina puolestani, että saisin palata kotiin, vaan
ylhäältä oli määrätty toisin. Tyytykää Herran tahtoon
luottaen, että näin on parempi. Luottakaa Häneen aina, sillä Hän
on turvanne ikuisesti. Hän jaksaa antaa meille kaiken anteeksi.
Kunpa olisin saanut tuntea Hänet jo lapsesta lähtien. Ehkä Hän
olisi ottanut jo aikaisemmin minut kurjan syntisen armoihinsa. Nyt
voin nukkua Hänen armohelmaansa syntisenä. Mutta vakaana siitä,
että hän ottaa minut suojaansa, omaksi lapsekseen. Sitten kerran
hänen luonaan tapaamme iki-kirkkaudessa.
En
jaksa nyt enempää, sillä elinaikani on lyhyt. Muistonne säilyy
ikuisesti rakkaana mielessäni. Eläkää rauhassa luottaen Jeesuksen
loppumattomaan armoon. Hän tukee teitä surunne ja ahdistuskenne
aikana. Hyviä ja rakkaita vanhempia. Hyviä sisaria ja veljiä,
sukulaisia ja tuttavia kaikkia teitä viimeisin terveisin muistaen
poikanne Aarne.
Jeesus
on meidän turvamme
Häneen
uskoen saamme kaiken ajallaan.
Ja
hänen helmaansa on meidän hyvä nukahtaa.
Hän
puhdistaa meidät armollaan kaikista synnistä.
Kirjeen
kirjoittamisessa häntä auttoi sotilaspastori Olavi Halme.
Kahdeksalla laukauksella teloitettua rautiolaista ei sysätty
mihinkään joukkohautaan, eikä hänen kohtalonsa ole ollut
muutenkaan tuntematon – kuten monien muiden – vaikka siitä ei
ole julkisesti paljonkaan puhuttu.
Aarne
Saaren ruumiin Sievin asemalta haki isoisäni Eino Perttula toisen
miehen kanssa.
Hautajaiset
pidettiin Rautiossa, mutta niissäkin oli ikäviä piirteitä, koska
eräät pitivät vainajaa kommunistina. Vainaja oli
työläistaustainen, mutta hän ei ollut poliittisissa riennoissa
mukana.
Aarne
Saari on haudattu Raution kirkkomaahan, mutta ainakaan toistaiseksi
ei kuitenkaan sankarivainajien rivistöön, joskin niiden lähelle.
Sotaveteraani
Veikko Murtoniemi sanoo 8.11.2006 Kalajoenseudun haastattelussa, että
”me veteraanit pidämme kuolemaan tuomitsemista virheratkaisuna”.
Sotaveteraani Veikko Murtoniemen mukaan hän olisi tarvinnut lääkärin
tai psykiatrin apua, eikä teloittajia.
Aarne
Saari määrättiin asepalvelukseen 1.4.1941 ja hänet siirrettiin
reserviin asemasodan aikana 31.3.1943. Hän haavoittui talvisodassa
Värtsilän tienhaarassa 9.7.1941. Hänet kutsuttiin uudelleen
asepalvelukseen. Hän taisteli isänmaan puolesta lähes sodan
loppuun saakka. Hän menetti hermonsa veljensä kuoleman seurauksena
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen erittäin vaikeissa olosuhteissa.
Hän olisi tarvinnut psyykkistä hoitoa ennemmin kuin teloitusta.
Mielestäni Aarne Saari on palvelut isänmaataan urhoollisesti
useiden vuosien ajan. Hänet teloitettiin 3.8.1944 ja Mannerheimin
valittiin Suomen presidentiksi 4.8.1944. Mielestäni Aarne Saaren
hautapaikaksi kuuluu sankarihauta. Se on varmasti oikeudenmukainen
ratkaisu asiassa, vaikka kenttäoikeus onkin tuominnut hänet
kuolemaan sotilaspelkoruudesta. Hän ei siis ole sanan varsinaisessa
merkityksessä sotilaskarkuri vaan urhoollisesti isänmaataan
palvelut mielensä murtanut sankari.