1990-luvun lentopalloilija

 

Erkki Ahon taidenäyttelyyn valmistui karikatyyrimaalaus 1990-luvun lentopalloilijasta.

Taidenäyttelyssäni maalauksen historiikki tulee näistä asioista

Pankkikriisiblogi

http://pankkikriisi.blogspot.com/

Nettikirja

http://valtuustoaloite.blogspot.com/

Erkki Ahon tapaus

file:///C:/Users/Erkki%20Aho/Desktop/Vanha%20ty%C3%B6p%C3%B6yt%C3%A4/PR-talojen%20markkinoilta%20poistaminen%2010.pdf

Viimeinen linkki aukeaa googlen avulla

Taideteos muodostuu maalauksesta ja kehyksestä. Maalauksen koko on 35 x 50 cm. Kehyksen koko 50 x 70 cm. Maalauksen kehyksen väliin jää 10 cm kummallekin puolelle mustaa taustaa ja maalauksen yläpuolelle 15 mustaa taustaa, koska maalaus sijoitetaan kehyksen alareunaan. Kehykset ovat punaiset tietyistä syistä. Taideteoksesta saa sen kuvan, että lentopalloilija on putoamassa punaisten kehysten läpi. Jokainen voi mielessään ajatella mitä tämä taideteos kertoo, kun henkilö on mustien surureunusten kanssa putoamassa punaisten kehysten läpi.

On syytä epäillä, että presidentti Mauno Koiviston johdolla tehtiin valtiopetos ja aiheutettiin yli 10 000 ihmisen itsemurha. Markkinoilta poistettiin n. 60 000 yritystä ja pelastettiin pankit. Aiheutettiin yli 500 000 ihmisen työttömyys ja syyllistyttiin kymenientuhansien ihmisten kiduttamiseen, kun pankit pelastettiin.

Seuraava taideteos on Esko Aho ja mustat joutsenet sekä valkoinen joutsen jolla on kaulaussaan lappu SSP.

Niku Eerikinkpoika Tynkä tappaa Kalajoen kolmannen kirkkoherran Mikael Eerikinpoika Tavastiuksen

 

Niku Eerikinpoika Tynkä tappoi Kalajoen kolmannen kirkkoherran Mikael Eerikinpoika Tavastiuksen Kalajoen jäällä Tyngän suvannossa vuonna1555. Taitelija Rosistsa Tancheva on maalannut aiheesta taulun, jonka koko on 50x70 cm. Maalaus on Erkki Aho taidenäyttelyssä Kalajoella. Tässä historiikkia asioista.

Kalajoen ensimmäisestä kirkkoherrasta löytyy tietoja v. 1543 talvikärätaulujiltä, jolloin Simo-nimistä kirkkoherraa sakotettiin siitä, että kirkkoherra oli lyönyt kahta seurakuntalaistaan, etelänkyläläistä Lauri Heikinpoika Ojalaa ja tynkäläistä Niku Heikinpoika Tynkää. Niku Heikinpojasta tuli myöhemmin Lassilan isäntä. Vammat olivat vain mustelmia, joten kirkkoherra lienee käyttänyt vain nyrkkejään. Tappelun syytä ei saatu selville. Pappien koulutus ei tuohon aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eivätkä parhaat miehet tuohon aikaan hakeutuneet Kalajoen tapaiseen pienehköön seurakuntaan.

Kalajoen toinen kirkkoherra Pietari v.1544-48 ei liene olut kovin suosittu, sillä etelänkyläläinen Pekka Heikinpoika Laurila tuomittiin v. 1544 sakkoihin Pietarin hevosen vahingoittamisesta.

Seuraava kirkkoherra oli Mikael Eerikinpoika Tavastius, joka nimestä päätellen lienee ollut hämäläinen. Hän oli Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1551-55. Hän oli Simoakin pahempi riitapukari, joka tuomittiin vuoden 1551 syyskäräjillä 6 markan sakkoon lihashaavan lyömisestä alavieskalaisen Niku Nikunpoika Vuotilaan. Riitojen syynä lienee ollut papinmaksut. Herra Mikael lienee vaatinut saataviaan kovin jyrkästi ja saanut tällä tavoin suuren osan seurakuntalaisista vihamiehekseen. Vuonna 1555 tynkäläinen Niku Eerikinpoika Tynkä löi herra Mikaelin kuoliaaksi ja joutui siitä maksamaan mainitun vuoden käräjillä 13 mk ja 8 äyrikäistä sakkoa.

On hyvin mahdollista, että herra Mikaelin vaatiessa keväällä 1555 hyljeveroaan syntyi ensin sanasota ja sitten lopulta tappelunnujakka, joka päätyi siihen, että monta kertaa tappelusta sakotettu Niku Eerikinpoika Tynkä tarttui hyljekeihääseen ja pisti kirkkoherran kuoliaaksi. Tuomio oli kuitenkin pieni, sillä Tyngällä oli tuohon aikaan viisi suurta taloa ja Niku Eerikinpoika Tyngän sukulaiset olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä.

Koira-Kreuksista kirkkoherra

Mikaelin surmaamisen jälkeen Kalajoelle ei ollut papiksi halukkaita. Väkivahva Turun koulun teini Gregorius Henrikinpoika suostui ottamaan tehtävän vastaan. Gregorius Keiraskius tunsi olonsa Kalajoella turvattomaksi. Hän piti aina pitäjällä liikkuessaan mukanaan neljää renkiä ja kolmea suurta, vihaista koiraa sekä käsirautoja. Jos hän huomasi jotakin epäilyttävää, niin hän usutti koirat seurakuntalaisten kimppuun. Kalajokiset rupesivatkin nimittämään pappiaan "Koira-Kreukseksi". Gregorius toimi samalla Kalajoen nimismiehenä. Gregorius tuomittiin vuoden 1568 käräjillä. Kirkkoherra oli tehnyt aviorikoksen Ursula nimisen piikansa kanssa, josta häntä uhkasi kuolemantuomio. Jostain syystä talonpojat ryhtyivät puolustamaan Gregoriusta käräjillä vedoten Gregoriuksen vaimon sairauteen ja siihen, ettei tämä pystynyt hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Näiden asianhaarojen vallitessa käräjäoikeus armahti kirkkoherran ja tuomitsi hänet vain 150 markan sakkoon, josta tämä maksoi 75 markkaa tuomarille.

Herra Gregoriuksen pahin vihamies näyttää kuitenkin olleen Etelänkylän Saaren isäntä, seppä ja maakauppias Martti Ollinpoika Rautia. Vuoden 1572 käräjillä hänet tuomittiin kuolemaan epäkristillisestä käyttäytymisestä kirkkoherraa kohtaan. Rautia kuitenkin armahdettiin ja tuomittiin vain 100 markan sakkoon. Vuoden 1573 käräjillä Rautia tuomittiin 3 markan sakkoon kirkkoherran niityn vahingoittamisesta. Kirkkoherran kosto oli paljon vaarallisempi. Vuoden 1574 talvikäräjillä hän syytti Martti Rautiaa siitä, että tämä oli noitavainoin nostanut karhun, joka oli tappanut kirkkoherran lehmiä ja hevosia.

Erkki ja Aarne Saaren muotokuvat ja historia

Erkki ja Aarne Saaren muotokuvat on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva. Maalauksen koko 50x70 cm.

”Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi kannaksella venäläisten suurhyökkäys. 23.6. jätettiin asemat Syvärin jokivarressa, vain muutama mies jäi asemiin joksikin aikaa ammuskelemaan, hämätäkseen asemien tyhjyyttä. Niin alkoi kiireinen perääntyminen, sillä samaan aikaan oli venäläinen noussut Tuuloksen ja Viteleen välillä maihin Laatokalla, eikä sitä oltu saatu torjutuksi, ja näin meiltä oli katkaistu perääntymistien ja mottiin jäänti oli ilmeinen. Monta vuorokautta tultiin yhteenmenoon, aina jokin pieni porukka, useimmiten joukkue jäi venäläisten etenemistä viivyttämään, että pääjoukko pääi pois edestä. Keskuun 27. päivä tulimme Viteleen joen yli, yhtä äkkiä venäläisten konetuliaseet alkaa pärrätä joka puolella, olimme motissa. Siinä tuli aikaimoinen hämminki, kun vielä selvisi, että pataljoonan komentaja oli kerennyt mennä ennenkuin motti sulkeutui. Luutnantti Korhonen otti porukan ohjaukseensa. Viteleen joessa oli sillä kohtaa mutka ja joessa oli uitto meneillään ja tukit olivat keräytyneet sellaiseksi sumaksi, että kun kovaa juoksi niin siitä pääsi yli. Koska oli keskiyö, niin oli aika hämärää. Korhonen määräsi joukot juoksemaan tukkisumaan pitkin takaisin vihollisen puolelle, sillä se kohta oli heikoimmin varmistettu, arvelivat kai että ei ne nyt ainakaan takaisin päin tule, rannalla oli kyllä harvahko ketju vartiomiehiä, mutta ensiksi yli päässeet tekivät ne toimintakyvyttömiksi. Täältä kiersimme metsiä myöten joen yläjuoksulle päin niin pitkälle, että voitiin joki ylittää rauhallisemmissa merkeissä nyt jo kolmannen kerran. Mottiin kyllä jäi kaatuneita ja haavoittuneita, lukumäärän en tiedä, mutta ainakin tynkäläinen Eino Kamunen sinne jäi ja himankalainen Vilho Tilus jäi haavoittuneena vangiksi, palautettiin rauhan tultua kotimaahan. Viteleen motista selviydyimme Miinalan joelle jossa asetuimme puolustusasemiin, siinä tulikin varsin kova taistelu, venäläisillä oli niin kova tykistö ylivoima, eikä se todellakaan ranuja säästellyt, siinä kaatui monia meidän komppanian miestä, ja rautioainen Martti Sipilä haavoittui. Venäläiset käyttivät lentopommituksiakin joukkojamme vastaan”, kirjoittaa sotaveteraani Veikko Murtoniemi Raution sotaveteraanimatrikkelissa.

Aarne Saaren veli Erkki Saari oli kaatunut 28.6. 1944 ja se vaikutti Aarne Saareen erittäin voimakkaasti. Aarnen veli Niilo makasi sotilassairaalassa haavoittuneena. Aarnea järkyttivät Erkin ja Niilo kohtalo samoin kuin erittäin vaikea tilanne rintamalla. Hän siirtyi 4.7.1944 etulinjasta hieman taaemmaksi ja pyysi saada levätä edes vuorokauden, jonka jälkeen voisi palata paikalleen.

Viime sodan aikana sai 18 000 suomalaista hoitoa psyykkisiin vammoihinsa, mutta hoidon tarpeessa olleiden määrä oli huomattavasti suurempi. Monet heistä leimattiin sotilaskarkureiksi. Aarne Saari ei saanut psykiatrista hoitoa. Hänet pidätettiin ja vietiin sotaoikeuteen. Hänet hoidettiin teloittamalla. Hänet tuomittiin kenttäoikeuden päätöksellä nro 2606 3.8.1944 sotapelkoruudesta kuolemaan. Nuorella 22-vuotiaalla sotilaalla, jonka pituus oli 166 cm ja paino 55 kg, oli tyttöystävä Typpön koululla tilapäisenä opettajana toiminut nuori neitonen. Hänet poika olisi halunnut vielä kerran tavata hänet, mutta siihen ei suotu tilaisuutta.

Aarne joutui 15. prikaatin teloitusryhmän eteen 3.8.1944 klo 21.00. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittaa seuraavan kirjeen

3.8.1944

Rakkaat vanhemmat

Lähetän teille viimeiset terveiseni tämän kirjeen mukana. Kuten jo aikaisemmin kerroin teille, en kestä etulinjassa oloa enää. Ja palkkioksi siitä ja mitä aikaisemmista kärsimyksistäni täällä ollessani sain kuolemanrangaistuksen.

Olin tänään oikeudessa ja tuomio pannaan täytäntöön tänään klo 21. Minut ammutaan silloin. Älkää surko minua. Kuolen uskossa, että Jeesus antaa tämän minulle anteeksi. En ole mikäään pahantekijä. Joskin hermoni ovat pettäneet täällä paukkeen ja ryskeen keskellä. Ehkä joskus tapaamme ylösnousemuksessa ja saamme jälleen olla yhdessä. Olen varma siitä, että ne miehet, jotka minut ampuu tulevat sen jälkeenpäin monesti muistamaan, usein. He itse tietävät etteivät tee oikein, mutta heidän täytyy niin tehdä. He tietävät etten pysty olemaan edessä.

Olen syytön rikokseen, joskin lähdin sieltä jossa en voi olla. Ja Jeesus antaa sen minulle anteeksi. Uskon niin. En kuole murhamiehenä, vaan omien hermojeni uhrina. Uskoin aina, että jaksan ja kestän sodan loppuun vaan niin ei oltu määrätty ylhäältä. En tahdo tuomita ketään. Jeesus tuomitkoon meidät itsekunkin tekojemme mukaan. Hän on meidän tuomarimme.

Kuolen suomalaisena ja olen kiitollinen Jumalalle, kun hautani jää jo Suomen puolelle. Sillä parempi on kun on parhain loisto muualla, on kuolema omassa maassa. Minun on paha olla siitä, että teidän vaivanne täten palkitaan. Toivoin ja rukoilin Jumalalta, että saisin edes joskus teille palkita vaivojanne. Vaan niin ei saanut käydä. Surunne on raakaa. Nyt emme me Erkin kanssa palaa enään sinne kotiin. Mutta koettakaa rohkaista itseänne ja uskoa itsenne Jeesukselle. Hän auttaa myös teitäkin vaivoissanne ja surussanne lohduttaa. Uskokaa itsenne Hänen haltuunsa. Hän on pelastuksenne ja turvanne. Hänen huomassaan on teidän hyvä olla ja nukkua Hänen nimeensä.

Jospa voisitte antaa tämän minulle anteeksi. Jospa voisitte muistaa minua omana poikananne, aina elämässänne, Jospa Jeesuksen veri sovittaisi kaiken sen, mitä on edessänne ja mitä on jäänyt taaksemme. En saanut enää nähdä teitä. Emme aavistaneet että jäähyväisemme silloin keväällä oli viimeiset.

Tiedän, että rukoilitte aina puolestani, että saisin palata kotiin, vaan ylhäältä oli määrätty toisin. Tyytykää Herran tahtoon luottaen, että näin on parempi. Luottakaa Häneen aina, sillä Hän on turvanne ikuisesti. Hän jaksaa antaa meille kaiken anteeksi. Kunpa olisin saanut tuntea Hänet jo lapsesta lähtien. Ehkä Hän olisi ottanut jo aikaisemmin minut kurjan syntisen armoihinsa. Nyt voin nukkua Hänen armohelmaansa syntisenä. Mutta vakaana siitä, että hän ottaa minut suojaansa, omaksi lapsekseen. Sitten kerran hänen luonaan tapaamme iki-kirkkaudessa.

En jaksa nyt enempää, sillä elinaikani on lyhyt. Muistonne säilyy ikuisesti rakkaana mielessäni. Eläkää rauhassa luottaen Jeesuksen loppumattomaan armoon. Hän tukee teitä surunne ja ahdistuskenne aikana. Hyviä ja rakkaita vanhempia. Hyviä sisaria ja veljiä, sukulaisia ja tuttavia kaikkia teitä viimeisin terveisin muistaen poikanne Aarne.

Jeesus on meidän turvamme

Häneen uskoen saamme kaiken ajallaan.

Ja hänen helmaansa on meidän hyvä nukahtaa.

Hän puhdistaa meidät armollaan kaikista synnistä.

Kirjeen kirjoittamisessa häntä auttoi sotilaspastori Olavi Halme. Kahdeksalla laukauksella teloitettua rautiolaista ei sysätty mihinkään joukkohautaan, eikä hänen kohtalonsa ole ollut muutenkaan tuntematon – kuten monien muiden – vaikka siitä ei ole julkisesti paljonkaan puhuttu.

Aarne Saaren ruumiin Sievin asemalta haki isoisäni Eino Perttula toisen miehen kanssa.

Hautajaiset pidettiin Rautiossa, mutta niissäkin oli ikäviä piirteitä, koska eräät pitivät vainajaa kommunistina. Vainaja oli työläistaustainen, mutta hän ei ollut poliittisissa riennoissa mukana.

Aarne Saari on haudattu Raution kirkkomaahan, mutta ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan sankarivainajien rivistöön, joskin niiden lähelle.

Sotaveteraani Veikko Murtoniemi sanoo 8.11.2006 Kalajoenseudun haastattelussa, että ”me veteraanit pidämme kuolemaan tuomitsemista virheratkaisuna”. Sotaveteraani Veikko Murtoniemen mukaan hän olisi tarvinnut lääkärin tai psykiatrin apua, eikä teloittajia.

Aarne Saari määrättiin asepalvelukseen 1.4.1941 ja hänet siirrettiin reserviin asemasodan aikana 31.3.1943. Hän haavoittui talvisodassa Värtsilän tienhaarassa 9.7.1941. Hänet kutsuttiin uudelleen asepalvelukseen. Hän taisteli isänmaan puolesta lähes sodan loppuun saakka. Hän menetti hermonsa veljensä kuoleman seurauksena Neuvostoliiton suurhyökkäyksen erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän olisi tarvinnut psyykkistä hoitoa ennemmin kuin teloitusta. Mielestäni Aarne Saari on palvelut isänmaataan urhoollisesti useiden vuosien ajan. Hänet teloitettiin 3.8.1944 ja Mannerheimin valittiin Suomen presidentiksi 4.8.1944. Mielestäni Aarne Saaren hautapaikaksi kuuluu sankarihauta. Se on varmasti oikeudenmukainen ratkaisu asiassa, vaikka kenttäoikeus onkin tuominnut hänet kuolemaan sotilaspelkoruudesta. Hän ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä sotilaskarkuri vaan urhoollisesti isänmaataan palvelut mielensä murtanut sankari.

 

Allan Seikkula ja Tapion Tupa

 Taidenäyttelyni täydentyi Allan Seikkulan muotokuvalla ja maalauksella Tapion Tuvasta. Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut tämän maalauksen jonka koko on 50x70 cm.

Taidenäyttelyni täydentyi maalauksella Isoviha Kalajoella

 

Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut taulun Isoviha Kalajoella. Maalauksen koko on 60x81 cm.

Raakaa väkeä

Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukaan lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiehiä, joiden otteet olivat yhtä raaat kuin kasakoidenkin.

`
Kalajoen asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa, kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai rääkänneet satoja kalajokelaisia sekää ottaneet myös vankeja. Joidenkin uhrien nimetkin ovatkin säilyneet, useimpien eivät.
Etelänkylässä venäläiset surmasivat Naatuksen isännän Jaakko Nikunpojan ja Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti Erkinpoika. Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä oli surmattu Taluksen talojen koko väki, samoin Koutosen ja toisen Tolosen.

Rahjassa riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta eli Matti Rahjalta, koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.

Alavieskan Marketan kauhea kohtalo

Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta joulukuulta 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katsoi pimeään yöhön, eikä hänestä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka he olivat lopuksi surmanneet ja silponeet.

Suur-Kalajoen pitäjässä oli ennen venäläisten tuloa noin 3000 lehmää, joista vain kymmneisen prosenttia jäi ryöstämättä. Suurin piirtein samassa suhteessa kävi hevosten. Venäläiset asettivat myös paloveron, joka tarkoitti sitä, että talot ja muut rakennukset poltettiin, ellei kylä maksanut raskasta veroa. Pelastaakseen kylänsä Käännän lautamies Juho Yrjönpoika Niskala antoi viholliselle lisäksi yhdeksän luodin painoisen hopeapikarin ja sen jälkeen vielä toisen, mikä painoi viisi luotia. Kylä säästyi tuholta ja sodan jälkeen muut asukkaat korvasivat uhrauksen mahdollisuuksiensa mukaan.

Eritysiesti vuonna 1714 tapahtunut ryöstely ja hävitys merkitsivaät Kalajoelle taloudellista perikatoa ja kahdeksan vuotta myöhemmin tehdyssä valituksessa kerrotaankin, että ihmiset olivat joutuneet syömään jäkälää, nahkoja, olkea ja pettua sekä itsestään kuolleiden eläinten raatoja. Eräiden isäntien mainitaan kuolleen nälkään. Näin kolkosti kävi esimerkiksi Pohjankylän Mikko Mikonpoika Marttilalle.

90 prosenttia taloista autiona

Vuonna 1719 telänkylän tiloista oli 90 prosenttia autioina ja Rahjassa jopa 92 prosenttia. Pohjankylässä vastaava luku oli 86, Tyngällä 73 ja Pitkäsenkylällä 72 prosenttia. Kääntä ja Rautio, jotka olivat tuottaneet ennen sotaa Kalajoen parhaat sadot, selviytyivät muita paremmin, mutta niissäkin oli 50-60 prosenttia taloista autiona.

Isonvihan aikana venäläiset veivät mukanaan tuhansia ihmisiä Suomesta Venäjälle, eniten Pohjanmaalta. Suurin osa oli alle 15-vuotiaita lapsia. Papit kirjasivat isonvihan jälkeen siepattujen nimet ja iät (Kalajoella 16.12.1721 Petrus Calamnius). Pohjanmaan maaherra Reinhold Wilhelm von Essen lähetti 24.7.1722 kootut tiedot kuningas Fredrik I:lle.

Kalajoen suurpitäjä menetti noin 12 % väestöstä. Ylivieskan kylä kärsi eniten (49), seuraavina olivat Alavieska (40), Tynkä (26), Sievi (20) ja Rautio (20). Nuorimmat riistetyt olivat 2½-vuotiaita (Hindrich Hindrichsson ja Per Persson Raudaskoski) ja vanhimmat yli 30-vuotiaita (Walborg Johansdr. Vihelä 30, Sara Persdr. Apuli 36, Anders Ersson Lapinoja 58). Kaikista viedyistä ikä ei ole näkyvissä.

Isonvihan aikana Alavieskasta siepattuja lapsia ja nuoria

http://www.kolumbus.fi/annsan/isoviha.htm

Anna-Liisa Tiluksen muotokuva

 

Anna-Liisa Tilus

Anna-Liisa Tilus-Väisänen (s. 17. joulukuuta 1964 Himanka on suomalainen entinen missi, nykyinen tiedottaja ja Ylen televisiokuuluttaja.

Hän voitti Miss Suomi -kilpailun vuonna 1984 19-vuotiaana ja oli silloin 173 senttimetriä pitkä ja painoi 53 kiloa. Tilus oli kilpailussa myös kuvauksellisin missi ja lehdistön ihannetyttö. Perintöprinsessoiksi valittiin Tiina Laine ja Tiina Hyvärinen. Miss Maailma -kilpailussa Tilus pääsi finaaliin.

Anna-Liisa Tilus on TV1-televisiokanavan kuuluttaja ja TV1:n vakituinen kanavaemäntä. Hän on opiskellut tiedottajaksi ja toiminut muun muassa Seinäjoen Tangomarkkinoiden juontajana.

Anna-Liisa Tilus oli naimisissa tuottaja Antti Väisäsen kanssa vuodesta 1988, mutta pari erosi lokakuussa 2013. Kaksi heidän kolmesta lapsestaan on jalkapalloilijoita, nuorempi Leo Väisänen sekä isoveli Sauli Väisänen.

Ex-missi Anna-Liisa Tiluksen pojat Sauli ja Leo Väisänen tekevät urheiluhistoriaa – äiti kannustaa katsomossa!

https://www.seiska.fi/Uutiset/Ex-missi-Anna-Liisa-Tiluksen-pojat-Sauli-ja-Leo-Vaisanen-tekevat-urheiluhistoriaa-aiti

Kotiliesi: Anna-Liisa Tilus kannustaa tarttumaan uusiin haasteisiin: ”Kun on astunut omalta hiekkalaatikoltaan epämukavuusalueelle, se on kerta kerralta vähän helpompaa”

https://seura.fi/viihde/julkkikset/anna-liisa-tilus-kun-on-monta-kertaa-astunut-omalta-hiekkalaatikoltaan-epamukavuusalueelle-se-on-kerta-kerralta-vahan-helpompaa/

Anna-Liisa Tilus ja idolimyytti

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/12/04/anna-liisa-tilus-ja-idolimyytti

Futisäiti Anna-Liisa Tiluksen jännät paikat – molemmat pojat Huuhkajissa: ”Ihan mieletön fiilis”

https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/aeea20e3-f20c-4ea6-b7f0-33518c806148

Maalaistyttö Anna-Liisa Tiluksesta tehtiin paperinukke: "Mietin että nyt olen urani huipulla"

https://www.apu.fi/artikkelit/maalaistytto-anna-liisa-tiluksesta-tehtiin-paperinukke-mietin-etta-nyt-olen-urani-huipulla

Anna-Liisa Tiluksen molemmat pojat mukana historiaa tehneissä Huuhkajissa – äiti jännitti paikan päällä: ”Ihan huikea härdelli”

https://www.is.fi/viihde/art-2000006312680.html

KUVAT: Anna-Liisa Tilus 50 vuotta – tyrmäävänä missiajoista tähän päivään

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kuvat-anna-liisa-tilus-50-vuotta-tyrmaavana-missiajoista-tahan-paivaan/4620380#gs.b21sd8

KUVA: Missitrio 30 vuoden takaa juhli Tiluksen viisikymppisiä – tunnistatko?

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kuva-missitrio-30-vuoden-takaa-juhli-tiluksen-viisikymppisia-tunnistatko/4622558#gs.b21tjw

YLE TV1 Anna-Liisa Tilus kuuluttaa Meripojan Elämää 2004

https://www.youtube.com/watch?v=5X5rv79qyks

Yle TV1: Kuulutus 14.10.2011

https://www.youtube.com/watch?v=zK-lcCTN7X0

Miss Suomi 1984 - 2/2

https://www.youtube.com/watch?v=-5FRO_N3ApU

Menestyneitten naisten vierailut jatkuvat

https://www.verkkoviestin.fi/lionshkipasila/kausi_2018-2019/menestyneitten_naisten_vierailut_jatkuvat/

Aikakone/Anna-Liisa Tilus

https://www.elka.fi/aikakone/index.php/tag/anna-liisa-tilus/

Video: suomalainen kertoja Anna-Liisa Tilus ilahdutti virolaisia ​​katsojia

https://menu.err.ee/647171/video-soome-diktor-anna-liisa-tilus-roomustas-eesti-televaatajaid

Maarit Verronen -karikatyyrimaalaus

 

Maarit Verronen (s. 20. elokuuta 1965 Kalajoki) on suomalainen kirjailija. Verronen valmistui filosofian kandidaatiksi Oulun yliopistosta vuonna 1989 pääaineenaan tähtitiede. Filosofian lisensiaatin tutkinnon hän suoritti 1991. Verronen on työskennellyt Oulun yliopiston tähtitieteen laitoksella opetus- ja tutkimustehtävissä ja opiskellut myös aate- ja oppihistoriaa. Päätoiminen kirjailija hän on ollut vuodesta 1994 lähtien. Verronen asuu Helsingissä.

Verronen on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Verronen kuvaa teoksissaan usein ohikulkijoita ja tarkkailijoita, matkaajia tai ulkopuolelle jääneitä. Monet hänen teoksistaan sisältävät joitakin fantasia-aineksia, hänen teoksiaan voidaan kuvailla käsitteillä reaalifantasia tai maaginen realismi.

Elämäkertatietoa

vanhemmat: insinööri Harri Verronen ja Kaija o.s. Hemmilä
Asunut Oulussa vuosina 1984–1995, nykyään Helsingissä.
Työskennellyt opetus- ja tutkimustehtävissä Oulun yliopistossa vuosina 1987-1993, päätoiminen kirjailija vuoden 1994 alusta lähtien
ylioppilaaksi 1984 (Kalajoen lukio), FK 1989 (Oulun yliopisto; pääaineena tähtitiede) FL 1991 (Oulun yliopisto; pääineena tähtitiede)

Sijoituksia ja kunniamainintoja Suomen Tieteiskirjoittajien novellikilpailussa (1985) ja Tampereen Science Fiction Seuran novellikilpailuissa 1987-1991, Kalevi Jäntin palkinto 1993, Finlandia-palkintoehdokkuudet romaaneilla Yksinäinen vuori ja Pimeästä maasta, Nuoren taiteen Suomi-palkinto 1994, Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinto 1996, Sokeain kuunnelmapalkinto 1997 ja Nuori Aleksis -palkinto 2005

Harrastukset: vrt. jäsenyydet seuraavissa
Amnesty International
PEN
Suomen kirjailijaliitto
Suomen muinaistaideseura
Talviuimarienkerho

Maarit Verronen (s.1965) on elämäntapakirjoittaja, joka ei edes halua erottaa työ- ja vapaa-aikaa toisistaan. Hän on ollut päätoiminen kirjailija vuodesta 1994 lähtien. Aiemmin hän on työskennellyt Oulun yliopiston tähtitieteen laitoksella opetus- ja tutkimustehtävissä. Kirjoittamisen lomassa hän harrastaa avantouintia sekä omatoimireppuselkämatkailua pääkaupunkiseudulle ja Euroopan reunoille. Hän syntynyt Kalajoella mutta asuu nykyisin Helsingissä.

Maarit Verronen on saavuttanut vakiintuneen aseman suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Persoonallisesti kirjoittavana proosan eri lajien taitajana hän puhuttelee niin tieteisfantasian ystäviä kuin perinteisen proosan lukijoita. Verronen on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana sekä voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.

Kirjailijan omat sanat

KIRJOITTAMISESTA

Me kaikki kerromme jatkuvasti itsellemme ja muille sekä tietoisesti että huomaamattamme tarinoita siitä, millaisia me olemme ja miksi meistä on sellaisia tullut; mitä meistä vielä voi tulla ja miten. Nämä tarinat voivat olla sopusoinnussa todellisuuden kanssa, mutta ne voivat myös olla epärealistisia: liian naiiveja tai liian kyynisiä; liian toiveikkaita tai liian pessimistisiä. Joskus ympäröivä maailma muuttuu niin, että vanhat tarinat eivät enää pidä paikkaansa. Joskus ihminen itse muuttuu: ikääntyy, saa uusia kokemuksia. Kirjailija heijastaa omia tarinoitaan kuvitteellisiin teksteihin, joita hän kirjoittaa. Tämä tapahtuu väistämättä ja usein tiedostamatta. Kun omat tarinansa näin joutuu asettamaan uuteen ympäristöön, näkee usein aiempaa helpommin, jos tarinoissa on jotakin vikaa. Fiktiivinen teksti nimittäin ei lähde toimimaan, ellei sen pohjalla oleva näkemys todellisuudesta ole realistinen ja sisäisesti johdonmukainen. Kirjoitettavaa tarinaa ei voi eikä pidä pakottaa taipumaan kirjoittajan itsepetoksen mukaan vaan kirjoittajan on luovuttava omista epärealistisista tarinoistaan. Kirjoittaminen voi muuttaa kirjoittajaa. Lukijan ei tätä vuorovaikutusta kirjoitetun tarinan ja kirjailijan omien tarinoiden välillä lainkaan tarvitse nähdä eikä ottaa huomioon. Lukemistapahtumassa tärkeitä ovat vain kirjoitettu tarina ja lukijan omat tarinat. Lukeminen saattaa muuttaa lukijaa.

HELSINGISTÄ

Olen syntynyt maaseudulla; asunut ensin yhdeksäntoista vuotta yhdeksäntuhannen asukkaan paikkakunnalla ja sitten yksitoista vuotta vajaan sadantuhannen asukkaan kaupungissa. Vasta sen jälkeen muutin pääkaupunkiin. Muutin, koska halusin asua juuri täällä; koska tämä on oikea kaupunki, sopivan kokoinen, ja minulla on täällä ystäviä. En luopunut mistään, kun tulin tänne; tämä kaupunki ei vaatinut minulta uhrauksia. Monta kertaa olen havahtunut talvisen iltapäivän hämärässä jonkin vilkasliikenteisen kadun keskikorokkeella vihreää valoa odotellessani ajattelemaan, että tämä on minun kotikaupunkini, ja täällä haluan elää. Olen löytänyt täältä muun muassa aarniometsän ja ihmisiä, jotka asuvat keskellä kaupunkia omakotitalossa meren rannalla. Pidän pienistä saarista, joita täällä on paljon, ja maailman lyhimmästä luontopolusta, joka eräänä kesänä ilmestyi tiheään kaislikkoon kahdensadan metrin päähän keskusrautatieasemasta. Ja ihmisistä, satunnaisista vastaantulijoista. Ystävällinen pultsari halusi kerran Sörnäisten metroaseman edustalla auttaa minua saamaan polkupyörän lampun toimimaan. Yritys ei tuottanut tulosta, koska ongelmana olivat loppuun kuluneet paristot - mutta ajatus oli kaunis. Toisella kerralla tuntematon nainen olisi halunnut, että tulen hänen kanssaan panttilainaamoon ja todistan siellä oman henkilöllisyyteni ja sen, että hän on se joka sanoo olevansa. Hänen henkilöllisyystodistuksensa oli unohtunut kotiin - tietysti hyvämaineiseen ja varakkaaseen kaupunginosaan - eikä hän enää ehtinyt käydä sitä hakemassa ennen sulkemisaikaa. Hyvä yritys, virkistävän naiivi ja omaperäinen. Ja mistä tietää, vaikka hän olisi puhunut totta? Minä vain olin niin kyynisen epäluuloinen, että en lähtenyt hänen mukaansa. Sitten oli vielä se vähän rähjäisen näköinen mies, joka kysyi kelloa bussissa. Kun vastasin "puoli neljä", hän halusi tarkennuksen: "Iltapäivälläkö?" Ennen luulin, ettei tuollaisia ihmisiä oikeasti ole olemassa. Mutta on heitä. Työhuoneeni ikkunasta näkyy puisto, hiljainen kuja ja muutamia kauniita taloja. Pikkuvarpuset hyppivät orapihlaja-aidan juurella ja penkovat kuivuneita lehtiä. Aina silloin tällöin matkustan täältä kauas muutamaksi viikoksi näkemään ja kokemaan jotakin aivan muuta. Mutta sitten kun taas rauhoitun työskentelemään kotona, haluan nähdä ikkunasta juuri tuollaisen maiseman.

Novellikokoelmat

• Älä maksa lautturille: Fantastisia kertomuksia. Kirjayhtymä, 1992. ISBN 951-26-3726-X.

• Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä. Kirjayhtymä, 1994. ISBN 951-26-3925-4.

• Kulkureita ja unohtajia. Kirjayhtymä, 1996. ISBN 951-26-4180-1.

• Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä. Tammi, 1999. ISBN 951-31-1619-0.

• Luotettava ohikulkija. Tammi, 2002. ISBN 951-31-2470-3.

• Keihäslintu. Tammi, 2004. ISBN 951-31-3093-2.

• Saari kaupungissa. Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3876-9.

• Normaalia elämää. Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4743-3.

• Vanhat kuviot. Tammi, 2012. ISBN 978-951-31-6603-8.

Romaanit

• Yksinäinen vuori. Kirjayhtymä, 1993.ISBN 951-26-3841-X.

• Pimeästä maasta. Kirjayhtymä, 1995. ISBN 951-26-4067-8.

• Luolavuodet. Kirjayhtymä, 1998. ISBN 951-26-4369-3.

• Kylmien saarten soturi. Tammi, 2001. ISBN 951-31-2121-6.

• Pieni elintila. Tammi, 2004. ISBN 951-31-2995-0.

• Osallisuuden tunto. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3716-3.

• Karsintavaihe. Tammi, 2008. ISBN 978-951-31-4296-4.

• Kirkkaan selkeää. Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-5623-7.

• Varjonainen. Tammi, 2013. ISBN 978-951-31-7135-3.

• Hiljaiset joet. Aviador, 2018. ISBN 978-952-7063-61-3.

Muut

• Matka Albaniaan. Kirjayhtymä, 1997. ISBN 951-26-4259-X.

• Pieni kumikanoottikirja. Tammi, 2011. ISBN 978-951-31-6036-4.

• Sulhanen Lapinniemen viimeinen saari. Books on Demand, 2014. ISBN 978-952-286-932-6.

• Puutornimuuntamot. Aviador, 2017. ISBN 978-952-7063-33-0.

• Varjosaari – piilossa keskellä Helsinkiä. Reuna, 2019. ISBN 978-952-355-001-8.

Palkinnot

• Sijoituksia ja kunniamainintoja Suomen tieteiskirjoittajat ry:n novellikilpailussa (1985) ja Tampereen science fiction -seuran novellikilpailuissa 1987–1991.

• Kalevi Jäntin palkinto 1993.

• Portti-palkinto vuoden 1993 parhaasta fantasiakirjasta.

• Atorox-palkinnon toinen sija novellista ”Älä maksa lautturille” 1993.

• Euroopan yleisradioliiton EBU:n nuorten käsikirjoituskilpailun palkinto 1993, kymmenen finalistin joukossa.

• Nuoren taiteen Suomi-palkinto 1994.

• Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinto 1996.

• Sokeain kuunnelmapalkinto kuunnelmasta ”Kellarimies ja vaimo” 1997.

• Nuori Aleksis -palkinto kirjasta Keihäslintu 2005.

• Tähtivaeltaja-palkinto kirjasta Kirkkaan selkeää 2011

• Kirjallisuuden valtionpalkinto 2018.

Ehdokkuudet

• Finlandia-ehdokkuus 1993 (Yksinäinen vuori).

• Finlandia-ehdokkuus 1995 (Pimeästä maasta).

• Runeberg-palkintoehdokkuus 2009 (Normaalia elämää).

Novelleja

• ”Saari ja lentäjä”. Antologiassa Jäinen vaeltaja, Ursa 1986.

• ”Teloitus”. Aikakone 3/1989.

• ”Desierto.bas”. Portti 4/1989 ja antologiassa Keskiyön mato Ikaalisissa, Ursa, 1989

• ”Freyrin maa, Ingolfin maa”. Aikakone 1/1992.

• ”Uhrituoksujen viesti”. Antologiassa Kultainen naamio, 1993.

• ”Pitkä, hyytävä kesä”. Mytago 4, 1993.

• ”Pahanilmanlintu”. Image 1994.

• ”Kellonvalajan suku”. Portti 2/1996.

• ”Pikkuvanha petunjärsijä”. Virke 1997.

• ”Varjomaa”. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 44, 2000.

• The Dedalus Book of Finnish Fantasy (2006, toimittanut Johanna Sinisalo), käännökset novelleista ”Musta juna” sekä ”Kellarimies ja vaimo”

Kuunnelmat

• ”Mustahiuksinen nainen”, 1996

• ”Kellarimies ja vaimo”, 1997

• ”Ruhtinas Ardian”, 1999

• ”Tuntematon eteläinen maa”, 2001