Eino Takkunen kuoli kolme kertaa
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2016/12/eino-takkunen-kuoli-kolme-kertaa.html
Taidenäyttelyni täydentyy sotahistoriaan liittyvällä muotokuvalla. Toivon, että aikanaan taidenäyttelystäni ja tekemistäni historiikeista on suurta apua Kalajoen koululaisille paikallishistorian ja Suomen historian opiskelussa.
Aarne Saaren muotokuva
Selvitys Aarne Saaren teloituksen taustoista
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2016/12/selvitys-aarne-saaren-teloituksen.html
John Raymond Ylitalon muotokuva on viimeistelyä vaille valmis.
Taidenäyttelyni täydentyy kalajokisella vakoiluhistorialla.
John Raymond Ylitalo
https://fi.wikipedia.org/wiki/J._Raymond_Ylitalo
John Raymond Ylitalo - suurlähettiläs
http://merkkihenkiloita.blogspot.com/2009/05/john-raymond-ylitalo-suurlahettilas.html
John Raymond Ylitalo
https://peoplepill.com/people/john-raymond-ylitalo/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Puskala
Kalajokinen vakooja Veikko Puskala
http://merkkihenkiloita.blogspot.com/2008/11/kalajokinen-vakooja-veikko-puskala.html
Unto Väinö Jutila (5. joulukuuta 1944 Kalajoki – 5. maaliskuuta 1992 Toholampi) oli suomalainen harmonikkataiteilija ja säveltäjä.
Tausta
Unto Jutila syntyi Kalajoella, sahanasettaja Väinö Jutilan ja Anni o.s. Tiinasen perheeseen. Lapsuusaika kului Kalajoen Plassilla. Vaikka suvussa ei aiemmin ollut muusikoita, Väinö-isä oli kulttuurin ja musiikin ystävä, joka hankki pojalleen harmonikan. Jo 11-vuotiaana poika pääsi soittamaan Kalajoen teatteritalon tansseissa taukoja.
Avioiduttuaan 2. heinäkuuta 1977 filosofian kandidaatti Sinikka o.s. Alasen (s. 1946 Karkku) kanssa, Jutilat muuttivat Toholammille.
Vaikka Jutila oli soittajana pääosin itseoppinut, hän opiskeli musiikin teoriaa Pauli Kilpiön johdolla, sekä harmonikansoittoa ja esiintymistaitoa Leander Norrbackin ja Veikko Ahvenaisen johdolla.
Muusikko, säveltäjä, pedagogi, vaikuttaja Jutila toimi noin 10 vuoden ajan tanssimuusikkona 1960-luvulla, kiertäen maata oman yhtyeensä kanssa.
Ensimmäinen sävellys, "Iloinen meripoika", syntyi 1959, jonka jälkeen hän sävelsi noin 200 teosta, kattaen erilaisia tyylilajeja viihdemusiikkia ja taidemusiikkia. Sävellyksistä tunnetuimpia ovat Rapsodia harmonikalle, Konsertto F-duuri ja Kuvia lapsille -sarja. Hänen viimeiseksi sävellyksekseen jäi Hyväntuulen jenkka,1990.Hänen sävellyksiään ovat levyttäneet muun muassa Pekka Himanka (esimerkiksi Kalajoki-valssi) ja useat harmonikansoittajat, kuten Matti Rantanen (Kuvia lapsille -sarja).
Jutila toimi harmonikansoiton opettajana Raahen musiikkikoulussa 1975–1980 ja Keski-Pohjanmaan musiikkiopistossa 1978–1987, minkä lisäksi hänellä oli lukuisia yksityisoppilaita.
Hän osallistui erilaisiin harmonikkamusiikin tapahtumiin esiintyvänä taiteilijana ja opettajana, sekä toimi Kalajoen "Särkät soi" (1974–1985) ja Toholammin harmonikkaviikot (1986–1992) -tapahtumien taiteellisena johtajana. Ulkomailla Jutila konsertoi Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Kanadassa,Neuvostoliitossa,Baltianmaissa sekä Italiassa. Hän oli muuntautumiskykyinen taiteilija, joka esitti niin klassista harmonikkamusiikkia, tanssimusiikkia, ranskalaista musette-musiikkia kuin jazziakin.
Jutilan kansainväliset kontaktit alalla olivat laajat, ja muun muassa ranskalainen musette-harmonikan taitaja Maurice Vittenet oli hänen hyvä ystävänsä.Elämän loppuvuosia varjosti vaikea sairaus, joka ei kuitenkaan estänyt sävellystyötä eikä esiintymisiä. Hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna1987.
Unto Jutila levytti kuusi omaa pitkäsoittoa sekä esiintyi kokoomalevyillä. Jutilan levytyksiä ovat muun muassa:
Hilpeä hanuri, 1977 (Blue master)
Hanuri ja hattu, 1979 (Anuco)
Ranskalainen visiitti, 1983 (Vip)
Kuutamoserenadi, 1988 (omakust.)
http://www.kirjastovirma.fi/henkilogalleria/Jutila_Unto
Unto Jutilan lapsuus ja varhaisnuoruus kuluivat Kalajoen Plassilla. Suvussa ei tiettävästi aikaisemmin ole ollut musiikinharrastajia. Isä Väinö oli kulttuurisesti valistunut henkilö, ja hän piti paljon musiikista. Hän hankki pojalleen harmonikan ja piirsi tietämättään tällä ennakkoperinnöllä merkin suomalaisen harmonikkamusiikin historiaan. Unto Jutila esiintyi jo 11-vuotiaana julkisesti Kalajoen teatteritalon tanssien taukosoittajana. Avioiduttuaan hän muutti Toholammille, jossa hän asui elämänsä loppuun.
Unto Jutilan elämäntyöhön harmonikansoiton alalla sisältyy selviä toisistaan erottuvia jaksoja: tanssimuusikko, säveltäjä, opettaja, harmonikkaleirien taiteellinen johtaja, levyttäjä ja esiintyvä taiteilija. Soittajana Jutilaa voidaan pitää valtaosin itseoppineena, mutta musiikinteorian opetuksen hän sai Pauli Kilpiöltä, varsinaisen harmonikan käsittelyn opetti Leander Norrback ja esiintyvän taiteilijan ominaisuudet ja ohjelmiston hioi Veikko Ahvenainen.
1960-luvun alussa alkoi yli 10 vuotta kestänyt tanssimuusikkokausi, jolloin taiteilija kiersi oman yhtyeensä kanssa ympäri Suomea. Sävellys- ja opetustyön lisääntyminen lopettivat vähin erin raskaan kiertävän tanssimuusikkokauden. Ensimmäinen sävelmä nimeltään Iloinen meripoika syntyi 1959 ja viimeinen sävellys Hyväntuulen jenkka vuonna 1990. Näiden sävellysten väliin mahtuu n. 200 erityyppistä teosta, joista tunnetuimmat ovat Rapsodia harmonikalle, Konsertto F-duuri ja Kuvia lapsille -sarja. Harmonikansoitonopettajan työkausi ajoittuu vuosien 1975–87 väliseen aikaan. Tästä mainittakoon Raahen musiikkikoulu 1975–80 ja Keski-Pohjanmaan musiikkiopisto 1978–87, lisänä vielä runsas määrä yksityisoppilaita.
Unto Jutila osallistui esiintyvänä taiteilijana ja opettajana Hyvinkään harmonikkaviikoille, Sata-Häme soi -tapahtumaan Ikaalisissa sekä Ivalon harmonikkaviikoille. Lisäksi hän toimi taiteellisena johtajana Kalajoella Särkät soi -tapahtumassa 1974–85 ja Toholammin harmonikkaviikoilla 1986–92.
Unto Jutilan kansainväliset kontaktit olivat laajat ja hedelmälliset. Hänellä oli läheiset yhteydet lähes kaikkiin Neuvostoliiton tunnetuimpiin harmonikkataiteilijoihin. Unto Jutila esiintyi itsenäisenä taiteilijana Ruotsissa, USA:ssa, Kanadassa, Neuvostoliitossa, Baltian maissa ja Italiassa. Ystävyys ranskalaisen Maurice Vittenet’n kanssa toi musette-musiikin ohjelmistoon.
Unto Jutila levytti kuusi sooloäänitettä, joista tunnetuimmat ovat Ranskalainen visiitti ja Kuutamoserenadi. Esiintyvänä taiteilijana Unto Jutila oli hyvin arvostettu myös ulkomailla, ja hänen soittoaan kuvattiin suomalaisen tunturipuron solinaksi, johon liittyi vaikutteita suomalaisesta luonnosta, sen metsien hiljaisuudesta ja meren ehdottomuudesta. Jälkeenpäin tarkasteltuna voidaan todeta taiteilijan loistava muuntautumiskyky eri harmonikkamusiikin aloilla. Alussa oli puhdas tanssimusiikki, sen jälkeen perinteinen harmonikkamusiikki, josta siirryttiin saumattomasti klassiseen harmonikkamusiikkiin. 1980-luvun alussa tuli musette-musiikki ja lopuksi jazz-musiikki, jonka vaikutus tosin oli ollut kaiken aikaa taustalla.
Unto Jutilalle myönnettiin valtion taiteilijaeläke 1987. Hänen elämänsä loppuvuosia himmensi vaikea sairaus, joka rajoitti huomattavasti hänen toimintaansa, mutta ei estänyt sävellystyötä eikä julkisia esiintymisiä.
Vanhemmat
sahanasettaja Väinö Jutila ja Anni Tiinanen
Puoliso
Kalajoella 2.7.1977 filosofian kandidaatti Sinikka Alanen, syntynyt 1946 Karkku, vanhemmat ratavartija Viljam Alanen ja Helvi Niemelä
Särkät soi – harmonikkataiteilija Unto Jutila
http://www.erkkiaho.com/blogarchive/422.htm
Harmonikkataitelijan muisto elää – Unto Jutila olisi täyttänyt torstaina 75 vuotta, mutta vaikea sairaus vei hänet jo 90-luvun alussa
https://www.kalajokiseutu.fi/uutinen/585784
Unto Jutila
http://merkkihenkiloita.blogspot.com/2008/11/harmonikkataitelija-unto-jutila.html
Timo Honkela
https://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_Honkela
Timo Untamo Honkela (4. elokuuta 1962 Kalajoki – 9. toukokuuta 2020 Helsinki) oli suomalainen tekoälytutkija. Honkela toimi vuosina 2014–2018 digitaalisten aineistojen tutkimuksen määräaikaisena professorina Helsingin yliopistossa ja Kansalliskirjaston Digitointikeskuksessa Mikkelissä. Aiemmin hän toimi tutkijana Aalto-yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksella, jossa hän johti laskennallisten kognitiivisten järjestelmien tutkimusryhmää. Hän oli kieliteknologian dosentti Helsingin yliopistossa ja tietämystekniikan (erityisesti tietoteoreettista, kognitiivista ja sosiaalista mallinnusta koskevassa vuorovaikutussuunnittelussa) dosentti Taideteollisen korkeakoulun medialaboratoriossa, jossa Honkela toimi virkaatekevänä professorina vuosina 1998–2000.
Honkelan 2017 ilmestyneen kirjan Rauhankone tekemisen ja julkaisemisen avuksi syntyi aikaisemmin samana vuonna kansanliike. Kirja sisältää Honkelan ajatuksia tekoälyn ja koneoppimisen valjastamisesta tuottamaan ihmisille hyvää.
Honkelalla diagnosoitiin 2014 parantumaton aivosyöpä.
Honkelalle myönnettiin 2018 Mensa-palkinto.
https://www.hs.fi/muistot/art-2000006537850.html
Timo Honkela
Professori Timo Honkelalla on yli 30 vuoden kokemus tekoälytutkimuksesta. Hän tietää, mitä tekoälyn kestävä hyödyntäminen vaatii: menestykseen tarvitaan myös viisautta, yksinään älykkyys ei riitä.
Honkelalla on laaja näkemys siitä, miten merkittävät tehokkuus- ja kustannustehokkuusvaikutukset koneoppimisella, hahmontunnistuksella ja modernilla kieliteknologialla voi olla ihmisten elämään. Honkela esittää 1990-luvun alussa alkaneen oman neuroverkkotutkimuksensa ja sen soveltamisen pohjalta hyvinkin hätkähdyttäviä näkemyksiä siitä, miten tietotekniikan ala voi muuttua ja kehittyä.
Honkela kysyykin, mitä oikeastaan tarkoitamme sellaisilla asioilla kuin onnellisuus, oikeus ja tehokkuus. Vastauksia niihin ja moniin muihinkin kysymyksiin tarjoaa hänen maailmankuulu Rauhankone-projektinsa. Rauhankoneen tavoitteena on hahmotella, kuinka pystymme tekoälyn avulla tekemään parempia ja rationaalisempia päätöksiä, jotka parhaimmillaan voisivat johtaa rauhallisempaan maailmanjärjestykseen.
Honkelan ydinteesi on, että tekoälyssä on jotain, mitä ihminen ei pysty koskaan saavuttamaan: täysin objektiivinen tarkastelutapa maailmaan vapaana kaikista ennakkoluuloista, harhoista, ahneudesta ja itsekkyydestä.
Keynote: Monialaisten ja laajojen AI-hankkeiden johtamisesta
https://digisfaari.io/puhujat/timo-honkela/
Isojen AI-hankkeiden suunnittelu ja toteutus edellyttää ratkaisuja, jotka osin poikkeavat perinteisten tietotekniikkahankkeiden lähtökohdista. Koneoppimista ja neuroverkkoja hyödyntävissä hankkeissa on otettava huomioon se, että mukana on kehkeytyviä elementtejä, joita koskeva suunnittelu vaatii datan ja käyttöympäristön huolellista tarkastelua design-in-the-large -hengessä. Haaste ja mahdollisuus piilee siinä, että järjestelmä voi mukautua käyttäjään ja käyttötilanteeseen sekä hyödyntää kasvavaa määrää dataa järjestelmän käyttöaikana. Tällaisissa puitteissa järjestelmien suunnittelun, kehittämisen ja hyödyntämisen johtaminen on erityisen vaativaa. Kieliteknologian alueella on tulossa mahdolliseksi mallintaa ihmisten erilaisuutta ei pelkästään mielipiteiden ja mieltymysten osalta vaan myös ottaen huomioon kielen käytön ja tulkinnan yksilölliset vivahteet.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_Honkela
https://www.helsinki.fi/fi/ihmiset/henkilohaku/timo-honkela-9016312
https://www.gaudeamus.fi/rauhankone/
Kalajoelta lähtöisin ollut emeritusprofessori, tekoälytutkija Timo Honkela (1962-2020) on kuollut
https://www.keskipohjanmaa.fi/uutinen/594519
Emeritusprofessori Timo Honkela nukkui pois lauantaina 9.5.2020 vakavan sairauden uuvuttamana. Timo Honkela oli syntynyt Kalajoella 4.8.1962. Hän oli suomalainen tekoälytutkija.
Honkela toimi vuosina 2014–2018 digitaalisten aineistojen tutkimuksen määräaikaisena professorina Helsingin yliopistossa ja Kansalliskirjaston Digitointikeskuksessa Mikkelissä. Aiemmin hän toimi tutkijana Aalto-yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksella, jossa hän johti laskennallisten kognitiivisten järjestelmien tutkimusryhmää. Hän oli kieliteknologian dosentti Helsingin yliopistossa ja tietämystekniikan dosentti Taideteollisen korkeakoulun medialaboratoriossa, jossa Honkela on toiminut virkaatekevänä professorina vuosina 1998–2000.
Timo Honkelan vuonna 2017 ilmestyneen kirjan Rauhankone – Tekoälytutkijan testamentti, tekemisen ja julkaisemisen avuksi syntyi aikaisemmin samana vuonna kansanliike. Kirjassa on Honkelan ajatuksia tekoälyn ja koneoppimisen valjastamisesta tuottamaan ihmisille hyvää.
Honkela kertoo teoksessaan, miten tekoälyä voitaisiin hyödyntää maailmanrauhan tavoittelussa ja konfliktien ehkäisemisessä.
Timo Honkelan Facebookissa tehty julkaisu:
Timo Honkela 4.8.1962 – 9.5.2020
Rakas ystävämme, isä, isoisä, veli ja puoliso, Emeritusprofessori Timo Honkela on nukkunut viime yönä rauhallisesti syvään uneen Suursuon sairaalassa vakavan sairauden uuvuttamana. Aivokasvain uusiutui kevään aikana ja vei voimat hiljalleen. Viimeiseen asti Timo taisteli, oli läsnä kanssamme ja sai olla kotona ja nauttia elämästä, musiikista, tieteestä ja golfista. Timo eli kokonaisvaltaisesti tapahtumarikkaan elämän, kiitos kaikki ystävät, sukulaiset, työkaverit ja muut yhteistyökumppanit. Liput liehuivat tänään korkealla koko Suomessa, Timon nimipäivänä, pois lukien Timon kotitaloa Katajanokalla. Aurinkoinen päivä olisi ollut mitä mainioin golfkierrokselle mistä Timo haaveili viimeiseen asti.
Timo piti aina elämää elämisen arvoisena ja uskoi ihmisten hyvyyteen. Olit sitten Timon pitkäaikainen ystävä tai puolituttu, oli hän kaikista kohtaamisista kiitollinen.
Lepää rauhassa, rakas Timo.
Jukka Uunila
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Uunila
Ahti Juhani ”Jukka” Uunila (s. 4. kesäkuuta 1923 Oulu)on suomalainen urheiluvaikuttaja, jota vaikutusvaltansa ja uransa keston vuoksi on kutsuttu myös ”urheilun Kekkoseksi”. Näkyvimmissä tehtävissä hän oli Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) puheenjohtajana 1982–1993 (varapuheenjohtaja 1961–1981), Suomen Olympiakomitean puheenjohtajana 1969–1984 (varapuheenjohtaja 1965–1968), Suomen Urheiluliiton (SUL) puheenjohtajana 1965–1974[sekä Veikkauksen toimitusjohtajana 1973–1990.
Ensimmäiset vuotensa Jukka Uunila asui Himangalla. Hänen isänsä Kalle toimi suojeluskunnan aluepäällikkönä ja äitinsä Sally kansakoulunopettajana. Jukalla oli kaksi veljeä. Perhe harjoitti myös maanviljelyä. Kun perhe muutti Kokkolaan, Jukka meni mukaan KPV:n jalkapallotoimintaan. Hänen lopulliseksi lajikseen tuli kuitenkin yleisurheilu, päälajina 400 metrin aitajuoksu kansallisella tasolla. Ura jäi lyhyeksi, kun hän ryhtyi valtakunnallisiin valmennus- ja järjestötehtäviin.
Uunila lähti kesällä 1941 suoraan lukiosta jatkosotaan. Sodan päätyttyä hän opiskeli Suomen urheiluopistossaVierumäellä liikuntaneuvojaksi ja palkattiin Suomen Urheiluliiton aluevalmentajaksi 1946–1949
Uunila toimi Kuortaneen urheiluopiston ensimmäisenä johtajana 1949–1960, sen jälkeen Ilkka Oy:n toimitusjohtajana Seinäjoella 1960–1962 ja sitten Helsingissä Veikkauksen omistaman kirjapaino Kvartto Oy:n toimitusjohtajana 1962–1973 ja huipensi uransa Veikkauksen toimitusjohtajana.
Uunila oli karismaattinen johtaja, monen mielestä kenraali- tai ministeriainesta. Hän suunnittelikin koulupoikana upseerin uraa, mutta sota muutti suunnitelmat. Hän oli erinomainen puhuja ja esiintyjä, jolla oli urheilusta valtava tietomäärä ja laaja-alainen kokemus seuratasolta valtakunnallisiin järjestöihin. Häntä houkuteltiin politiikkaan, mutta hän ei koskaan suostunut minkään puolueen ehdokkaaksi vaaleissa.
Uunilan heikko puoli oli kielitaidon puute. Sen takia hän ei koskaan päässyt kansainvälisiin johtotehtäviin.
Uunila sai kauppaneuvoksen arvon 1976. Veikkauksen ja urheilujärjestöjen johtamisen ohessa hän oli muun muassa Union Öljy Oy:n hallintoneuvoston jäsen ja Tapiola-yhtiöiden hallintoneuvoston pitkäaikainen varapuheenjohtaja.
Uunilalle myönnettiin ansioistaan Suomen urheilun hyväksi Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1983.Vuonna 2008 Uunila palkittiin Suomen urheilugaalassa Elämänurapalkinnolla työstään urheilun parissa. Hän on Suomen Urheiluliiton kunniapuheenjohtaja. Jyväskylän yliopistossa hän sai 1982 liikuntatieteiden kunniatohtorin arvon.
Uunila valittiin yleisurheilun lajiliiton Suomen Urheiluliiton johtokuntaan 27-vuotiaana 1951, nuorempana kuin kukaan sitä ennen tai sen jälkeenkään.[8] Hän tuli SUL:n puheenjohtajaksi 1965, kun suomalainen yleisurheilu oli heikommalla tasolla kuin koskaan ennen, esimerkiksi vuoden 1966 EM-kilpailuista Budapestista ei saatu yhtään mitalia. Puheenjohtaja Uunila käynnisti 1960-luvun lopussa SUL:n kehittämisohjelman, johon liittyivät organisaation uudistaminen, taloustilanteen kohentaminen, valmentajakoulutuksen lisääminen, yleinen johtamiskoulutus myös piiri- ja seuratasolla sekä urheilijoiden harjoitusmahdollisuuksien parantaminen esimerkiksi uuden stipendijärjestelmän avulla. Puheenjohtaja Uunila hankki Suomeen maailmankuulun kestävyysjuoksuvalmentajan Arthur Lydiardin Uudesta Seelannista. Lydiard sai aikaan perinteisen kestävyysjuoksun uuden nousun, jonka tuloksena olivat Juha Väätäisen menestykset Helsingin EM-kisoissa 1971 sekä Lasse Virénin ja Pekka Vasalan voitot Münchenin olympiakisoissa 1972. Uunila jätti SUL:n puheenjohtajuuden 1974, kun Suomi oli saavuttanut laajaa menestystä EM-kilpailuissa Roomassa.
Olympiakomitean puheenjohtajana Uunila samalla tavalla uudisti järjestön organisaatiota ja kohensi sen taloutta. Hän oli 1950- ja 1960-luvuilla olympiajoukkueiden johtotehtävissä (joukkueen ylijohtaja Mexicossa 1968), ja on ollut paikalla kaikkiaan 20 olympiakisoissa.
Urheilun keskusjärjestön SVUL:n puheenjohtajana Uunila joutui 1990-luvun alussa näkemään Suomen suurimman aatteellisen järjestön taloudellisen tuhon, kun nousukauden aikana SVUL sijoitti lainarahalla varojaan erilaisiin toimistotaloihin, laskettelukeskuksiin ja kelomajoihin, jotka 1990-luvun alun talouslamassa joutuivat ylivoimaisiin vaikeuksiin. Uunila oli vuosikymmeniä puhunut ja tehnyt työtä sen eteen, että Suomeen saataisiin yksi ja ainoa urheilun keskusjärjestö. Niitä oli 1990-luvun alussa vielä neljä: SVUL, Työväen Urheiluliitto (TUL), ruotsinkielisten urheilujärjestö CIF ja Suomen Palloliitto, jonka ohjelmassa tosin oli vain jalkapallo. Talouslaman takia valtiovalta ryhtyi toimiin säästöjen aikaansaamiseksi ja 1993 perustettiin uusi keskusjärjestö Suomen Liikunta ja Urheilu (SLU). Uunilan johtama SVUL oli kuitenkin lähes konkurssitilassa, eikä lähtenyt SLU:n jäseneksi. SVUL:n toiminta käytännössä loppui 1993, vaikka järjestöä ei ole koskaan virallisesti lakkautettu. Uunilan loistavaan maineeseen tuli pieni tahra. Hän todisteli vastustaneensa SVUL:n hallituksessa huikeimpia investointisuunnitelmia, mutta jääneensä demokraattisessa päätöksenteossa vähemmistöön.
Veikkauksen toimitusjohtajana Uunila oli kehittämässä perinteisen vakioveikkauksen ja loton oheen runsaasti uusia pelimuotoja. Veikkauksen liikevaihto ja tuotto moninkertaistuivat hänen aikanaan.
Uunila, Jukka (1923–)
http://www.suhs.fi/uunila-jukka-1923/
Kauppaneuvos, liikuntatieteiden kunniatohtori, Veikkauksen toimitusjohtaja, urheilujohtaja
Jukka Uunila voi sanoa perustellusti 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävimmäksi kotimaisilla areenoilla toimineeksi suomalaiseksi urheilujohtajaksi. Hän vaikutti SUL:n, Suomen Olympiakomitean ja SVUL:n johtotehtävissä yli 40 vuoden ajan. Uunila vaikutusvaltaa lisäsi Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtajuus. Uunila on ollut ennen kaikkea yleisurheilumies ja huippu-urheilun edunvalvoja.
Jukka Uunila syntyi suojeluskunnan aluepäällikkönä toimineen isän ja opettajaäidin esikoisena valkoisen kenraalin C. G. Mannerheimin syntymäpäivänä 1923. Varhaisimmat vuotensa hän vietti Keski-Pohjanmaan Himangalla. Yleisurheilu ja penkkiurheilu kuuluivat Uunilan ja hänen veljiensä harrastuksiin. Oppikoululaisena Kokkolassa toiseksi tärkeäksi lajiksi tuli jalkapallo.
Uunila lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan vapaaehtoisena täytettyään 18 vuotta 1941. Lyhyen koulutuksen jälkeen hänet komennettiin alikersanttina rintamalle Kiestingin suunnalle. Uunila kävi Reserviupseerikoulun jatkosodan aikana ja oli Jyväskylässä kevätkesällä 1944 urheilu-upseerikoulutuksessa, joka keskeytyi Puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua. Uunila osallistui myös Lapin sotaan.
Sotien päätyttyä Uunila hakeutui koulutukseen Vierumäen urheiluopiston liikuntaneuvojakurssille, jolta hän valmistui helmikuussa 1946. Hän toimi aluksi lyhyen aikaa SVUL:n Keski-Pohjanmaan piirin piirivalmentajana ja 1946─1949 SUL:n aluevalmentajana. Uunilasta tuli 1949 juuri perustetun Kuortaneen urheiluopiston ensimmäinen johtaja.
Nuoren miehen tarmokkuus kiinnitti huomiota SUL:ssa. Uunila nousi SUL:n hallituksen jäseneksi 27-vuotiaana 1951. Uunila saavutti SUL:ssa nopeasti vahvan aseman. Helsingin olympiakisoissa hän toimi jo Suomen yleisurheilumaajoukkueen varajohtajana. Maaottelumiehistöjä hän johti 1951─1964 yli 50 kertaa ja olympiajoukkuetta Mexico Cityn kisoissa 1968. Uunilasta tuli 1950-luvulla myös SUL:n valmennusvaliokunnan puheenjohtaja.
Kuortaneen urheiluopiston johtajan paikalta Uunila siirtyi lehtiyhtiö Ilkan toimistojohtajaksi 1960. Kaksi vuotta myöhemmin Uunila sai kutsun Oy Veikkauksen Ab:n tytäryhtiön Kvartton johtoon. Muutto Helsinkiin paransi mahdollisuuksia toimia urheilujohtajana. Uunilasta oli tullut SVUL:n varapuheenjohtaja 1961.
SUL:n puheenjohtajaksi Uunila valittiin 1965 ja samana vuonna hänestä tuli myös Olympiakomitean varapuheenjohtaja. Suomen yleisurheilu eli tuolloin taantumakautta ja muun muassa Ruotsi voitti Suomen maaottelussa 12 vuoden tauon jälkeen. Suomen joukkue jäi 1966 Budapestin EM-kisoissa mitaleitta. Uunila koki myös, että yleisurheilu oli menettämässä asemiaan jalkapallolle ja pesäpallolle.
Näytti ilmeiseltä, että vanhoin keinoin ei enää voitu odottaa menestystä. Uunila lähti reippain ottein uudistamaan sekä valmennusta että johtamista. Tavoitteena oli parantaa huipulle tähdänneiden urheilijoiden valmentautumisedellytyksiä. Tilanteeseen oli mahdollista vaikuttaa sekä Uunilan johtoonsa saaman Olympiakomitean valmennusvaliokunnan että SUL:n kautta. SUL:n uudistamiseen hän haki vaikutteita yritysmaailmasta, josta omaksumiaan tavoitejohtamisen oppeja hän ryhtyi soveltamaan.
Uunilan mukaan urheilun arvostus mitataan suomalaisten silmissä nimenomaan yleisurheilussa ja erityisesti kestävyysjuoksumenestyksellä. Hän pestasi tunnetun uusiseelantilaisen juoksuvalmentajan Arthur Lydiardin nostamaan suomalaisen juoksun tasoa. Uunila pohjusti asian niin, että SUL:n luottamusmiehet hyväksyivät 1967 kallispalkkaisen Lydiardin tulon Suomeen. Lydiardin palkkaaminen herätti kuitenkin myös närää ja nähtiin suomalaisen valmennusosaamisen väheksyntänä.
Lydiardin kausi toimi Uunilan käsityksen mukaan ennen kaikkea herätteenä, joka pohjusti sekä 1970-luvun kestävyysjuoksumenestystä että hölkkäinnostusta. Uunilan vuoteen 1974 kestäneelle SUL:n puheenjohtajakaudelle osuivat Juha Väätäisen EM-menestys 1971 ja Lasse Virénin sekä Pekka Vasalan olympiavoitot 1972.
Olympiakomitean puheenjohtajaksi Uunila nousi 1969. Hänen valintansa kohtasi yllättävää vastustusta viime vaiheissa. Komitean väistyvä puheenjohtaja Akseli Kaskela ja Erik von Frenckell yrittivät ajaa paikalle Olavi J. Mattilan, vaikka Uunilalla oli komitean jäsenliittojen vahva tuki. Uunila voitti vaalin äänin 32─22.
Olympiakomitea muuttui Uunilan puheenjohtajakaudella olympiamatkojen järjestelytoimistosta koko olympiadin ajan aktiivisesti toimivaksi järjestöksi. Urheilijoiden valmentautumisen perustaksi luotiin silloisten tiukkojen amatöörisääntöjen ehdot täyttänyt stipendijärjestelmä. Lisäksi Urheilijoiden Ammattienedistämissäätiö aloitti toimintansa.
Uunila olisi halunnut keskittää valmennusta vielä enemmän lajeihin, joissa suomalaisurheilijoiden menestysmahdollisuudet olivat parhaat. Etusijalla olisivat siten olleet yksilölajit tai urheilumuodot, joissa kansainvälinen kilpailu on suhteessa vähäisempää, kuten pohjoismaiset talvilajit. Uunila ei kuitenkaan halunnut unohtaa kiristyvästä kilpailusta huolimatta yleisurheilua ja painia, joilla on pitkät kansalliset perinteet. Vaikutteita ajatteluun antoi Saksan demokraattisen tasavallan mitalimäärän maksimointiin tähdännyt urheilupolitiikka.
Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja Uunilasta tuli 1973. Valintaa edelsi poliittinen peli ja viime kädessä sen varmisti pääministeri Kalevi Sorsan (sos. dem.) antama hyväksyntä nimityspaketille, jossa SDP, Keskustapuolue ja SKDL saivat johtajanpaikat. Uunila hoiti toimitusjohtajan tehtävää vuoteen 1990.
Vuoden 1982 alussa Uunila sai johtoonsa urheilun suurimman keskusjärjestön SVUL:n. Urheilun keskusjärjestöt olivat tuolloin valtansa huipulla. Vuoden 1980 alussa voimaantullut liikuntalaki takasi niille pääroolin liikuntatoiminnan järjestäjinä ja rahoituksen vakaan kasvun. Urheilujärjestöjen henkilökunta kasvoikin nopeasti 1970─80-luvuilla Veikkauksen 1971 markkinoille tuoman Lotto-pelin tuoton ansiosta. Keskeisten urheilujohtajien valtaa kuvaa se, että 1980-luvulla Uunila sopi TUL:n puheenjohtajan Matti Ahteen sekä järjestöjen pääsihteerien Mauri Oksasen ja Ossi Sjömanin kanssa järjestömäärärahojen jaosta.
Uunilan toimintaa urheilujohtajana voi luonnehtia käytännönläheiseksi, menestyshakuiseksi ja urheilulähtöiseksi. Uunila varmisti omalla panoksellaan, että SVUL ja TUL saivat aikaan yhteistoimintasopimuksen kesällä 1966. Olympiakomiteassa hän toimi TUL:n edustuksen lisäämiseksi. Kun keskusjärjestöjen yhdistyminen näytti epätodennäköiseltä, niin oli järkevää toimia ristiriitoja lieventäen. Puoluepolitiikasta Uunila pysytteli erossa. Hän on määritellyt ainoaksi puolueekseen ”urheilupuolueen”.
Uunilan asemaa vahvisti se, että hän osasi koota lähipiiriinsä henkilöitä, jotka tukivat hänen päämääriään. Komitean ensimmäiseksi valmennuspäälliköksi Uunila ajoi 1969 Kalevi Tuomisen. Carl-Olaf Homén hoiti Olympiakomitean pääsihteerin tehtäviä oman toimensa ohella 1969─1973. Sittemmin Homén toimi SUL:n ja Olympiakomitean johdossa. Olympiakomitean varapuheenjohtajan tehtävää 1973─1980 hoitaneella Pertti Paloheimolla oli hyvät suhteet Urho Kekkoseen. Olympiakomitean ensimmäiseksi päätoimiseksi pääsihteeriksi Uunila järjesti 1977 eteläpohjalaisen Kosti Rasinperän. Hän oli myös SUL:n ja Olympiakomitean johdossa toimineen Tapani Ilkan taustavoima. Uunilalle oli lisäksi hyvät suhteet Opetusministeriöön. Kokoomuspoliitikko Harri Holkeri kuului Uunilan lenkkiseurueeseen.
Urheilupolitiikkaa tarkasti seuranneeseen Urho Kekkoseen Uunilalla oli etäinen suhde. Hän antaa kuitenkin Kekkoselle tunnustusta ”ainoana presidenttinä”, joka on tosissaan edistänyt urheiluasioita. Uunila ei pannut pahakseen, jos häntä kutsuttiin toisinaan julkisuudessa ”urheilun Kekkoseksi”. Uunilan on myös sanottu olevan hyvä puhuja, mutta huono kuuntelija.
Luottamusmiehiin ja kenttäväkeen on vedonnut Uunilan kiistaton karisma. Kookkaalla ja johtajanoloisella miehellä on ollut kykyä pelkistää asiat iskulauseiksi ja sitkeyttä toistaa viestinsä yhä uudelleen. Uunila kiersi vuodesta toiseen ahkerasti kenttää. Epävirallisissa yhteyksissä Uunila heittää urheilumiehille ominaista, toisinaan kovaakin herjaa. Arvostusta on lisännyt se, että Uunilan laaja-alainen lajituntemus on Suomen ehdotonta huippua. Hän on myös kuntoliikunnan harrastaja, jolle kertyi hiihtokilometrejä 1970-luvulla talvikaudessa yli 2000. Rintamamiehenä hänellä on ollut samat kokemukset kuin suurella osalla aikalaisistaan, mikä on osaltaan lisännyt uskottavuutta.
Uunilalla oli johtajana kentän vankka tuki, minkä vuoksi häntä oli vaikea haastaa puheenjohtajavaaleissa. Tämä kävi ilmi, kun Uunilalle oli tarkoitus löytää vastaehdokas SVUL:n liittokokouksessa 1989 Mikkelissä. Uunila torjui pääsihteeri Mauri Oksasen useiden lajiliittojen avustuksella junaileman yrityksen SVUL:n piirien tuella ja ottamalla esiin urheilun keskusjärjestöjen yhdentymisajatuksen.
Uunilan Mikkelissä pitämä puhe sai urheilun yhdentymiskehityksen liikkeelle. SVUL näytti alkuvaiheessa kykenevän määrittelemään prosessin kulun etenkin sen jälkeen, kun Suomeen muodostettiin Esko Ahon (kesk.) johdolla sinivihreä hallitus 1991. Uunila ja SUL:n puheenjohtaja, työministeri Ilkka Kanerva (kok.) saivat edellisen hallituksen pääministerin Harri Holkerin (kok.) suostumaan Valtion liikuntaneuvoston puheenjohtajaksi. Holkerin päätehtävänä oli viedä läpi urheilun yhdentyminen SVUL:n toivomalla tavalla.
SVUL:n sijoitustoiminnan aiheuttamat talousvaikeudet muuttivat kuitenkin neuvottelujen kulkua, mikä paransi TUL:n asemaa oleellisesti. Velkojien ja valtion kanssa sovituilla järjestelyillä SVUL ja sen omistama Vierumäen urheiluopisto pelastuivat konkurssilta. Uunilan oli kuitenkin myönnyttävä siihen, ettei SVUL lopulta liittynyt marraskuussa 1993 perustetun SLU:n jäseneksi, vaan lakkautti toimintansa. SVUL:n loppuvaiheet ovat himmentäneet Uunilan kuvaa urheilujohtajana. Hän itse on sanonut suhtautuneensa kriittisesti SVUL:n käymiin kasinopeleihin, mutta hän ei toisaalta kuitenkaan käyttänyt arvovaltaansa niiden torjumiseen.
Kansainvälisissä tehtävissä Uunilan toimintaa rajoitti heikko kielitaito. Jukka Rangell toivoi 1966 Uunilan ryhtyvän seuraajakseen Kansainvälisessä olympiakomiteassa, mutta tämä joutui kieltäytymään heikon englannin kielen taidon vuoksi.
Uunila on eläkevuosinaan ottanut kantaa huippu-urheilun tilaan Suomessa. Hänen mielestään arvokisoihin on etenkin 2000-luvulla valittu urheilijoita liian kevein perustein. Työnsä 2010 aloittanut Huippu-urheilun muutostyöryhmä on kuullut Uunilaa asiantuntijana.
Liiteosio
Ahti Juhani (Jukka) Uunila S 4.6.1923 Oulu. V Aluepäällikkö Kalle Uunila ja kansakoulunopettaja Sally Siviä Soini.
Ura. Viisi luokkaa keskikoulua Kokkolan Suomalaisessa Yhteiskoulussa; liikuntaneuvoja 1946; SUL:n aluevalmentaja 1946─49; Kuortaneen Urheiluopiston johtaja 1949─60; Ilkka Oy:n toimitusjohtaja 1960─62; Kvartto Oy:n toimitusjohtaja 1962–73; Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja 1973─90.
Luottamustoimet. SUL:n johtokunnan jäsen 1951─64 ja puheenjohtaja 1965─74; SVUL:n varapuheenjohtaja 1961─82 ja puheenjohtaja 1982─93; Olympiakomitean varapuheenjohtaja 1965─69, puheenjohtaja 1969─84; Olympiakomitean valtuuskunnan jäsen 1959─96, puheenjohtaja 1985─96; Valtion urheilulautakunnan jäsen 1966─67; Valtion urheiluneuvoston jäsen 1967─73; Yleisurheilun Tukisäätiön hallituksen jäsen 1953─88; Stadion-säätiön hallituksen jäsen 1976─84; edustajiston jäsen 1963─74 ja 1984─; Urheilijoiden Ammattienedistämissäätiön hallituksen jäsen 1972─2004, puheenjohtaja 2004─07.
Ansiomerkit. Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi 1982 (kultainen ansioristi 1973); talvisodan muistomitali; jatkosodan muistoristi; SUL:n kultainen ansioristi; SNLL:n kultainen ansiomitali; SVUL:n kultainen ansiomerkki 1966; SVUL:n kunniajäsen 1975; kauppaneuvos 1976; liikuntatieteiden kunniatohtori (Jyväskylä) 1982; Olympiakomitean ja SUL:n kunniapuheenjohtaja; KOK:n Olympic Order 1982; IAAF:n kunniajäsen 1978; Elämänurapalkinto Urheilugaalassa 2008.
Tuotanto. Kansainvälinen 75-vuotias Olympia-aate / Den internationella 75-åriga Olympiska rörelsen / The international 75 years old Olympic movement. Avery Brundagen ja Jukka Uunilan puheet Olympia-aatteen 75-vuotisjuhlassa. Tal av Avery Brundage och Jukka Uuni. Olympiakomitea, Helsinki 1968; Tahkon hengessä. Ideointi ja toteutus Jukka Uunila et al. Suomen Urheilutoimittajain Liitto, Helsinki 1981.
Toimittanut: Pohjanmaan Urheiluopisto 1950, Kuortaneen Urheiluopisto 1970, 20 [vuotta]. Toimituskunta: Matti Lähdesmäki, Jukka Uunila ja Veli Kaakinen. Kuortaneen Urheiluopisto, Kuortane 1970.
Urheilusaavutukset: –
Julkiset muotokuvat ja muistomerkit: –
Henkilön mukaan nimetty: –
Lähteet. Nurmela Kari A. Jukka Uunila, Urheilujohtaja. Weilin+Göös, Helsinki 1979; Kokkonen Jouko, Pyykkönen Teijo. Suomalainen urheilujohtaja itse asiasta kuultuna. Liikuntatieteellisen Seuran Impulssi no. 24. Liikuntatieteellinen Seura, Helsinki 2011; Kulha Keijo K. Urheilujärjestöjen kujanjuoksu – urheilun rakenneuudistus 1989─1993. Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisu n:o 14. Suomen Urheilumuseosäätiö, Helsinki 1995.
Kirjoittaja(t): Jouko Kokkonen
Julkaistu 20.12.2017
Artikkelitekstin
pituus: 9956 merkkiä
Urheiluvaikuttajat-verkkojulkaisu
Suomen
urheiluhistoriallinen seura ry
