Tarja Halonen tasavallan presidentti

 

Karikatyyrimaalauksen presidentti Tarja Halosesta on maalannut taitelija Rositsa Tancheva. Maalauksen koko on 30x50 cm.





Tarja Halonen, presidentti s. 24. joulukuuta 1943 Kallio, Helsinki Tarja Kaarina Halonen on suomalainen poliitikko. Hän toimi Suomen tasavallan 11. presidenttinä ja ensimmäisenä naispuolisena valtionpäämiehenä vuosina 2000–2012. Hän astui virkaan 1. maaliskuuta 2000, ja hänet valittiin uudelleen presidentiksi vuonna 2006

Tarja Kaarina Halonen syntyi jouluaattona 1943 Helsingissä. Hänen vanhempansa, rakennustyöläinen Vieno Halonen ja Lyyli Loimola avioituivat toisen maailmansodan aikana. Vieno Halonen oli tyttären syntyessä rintamalla, ja Lyyli Halonen kävi ansiotöissä muiden työläisvaimojen tapaan. Perheen koti oli Kallion työläiskaupunginosassa. Isä jätti perheen Tarjan ollessa vain kaksivuotias. Lyyli Halonen solmi uuden avioliiton vuonna 1950 sähköasentaja Thure Forssin kanssa, josta tuli Tarjalle läheinen isähahmo ja aatteellinen esikuva. Myös vahvan äidin arvomaailma on vaikutti tyttären maailmankuvaan. Lyyli äiti arvosti hyviä ja vaatimattomia työihmisiä, rehellisyyttä sekä oikeudenmukaisuutta.

Tarja aloitti opintiensä Kallion kansakoulussa syksyllä 1950. Neljä vuotta myöhemmin hän siirtyi Kallion yhteiskouluun, mistä hän kirjoitti työläissukunsa ensimmäiseksi ylioppilaaksi vuonna 1962. Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan Tarja kirjoittautui syksyllä 1963 opiskeltuaan sitä ennen vuoden taidehistoriaa. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi pääaineenaan rikosoikeus vuonna 1968.

Tarja Kaarina Halonen syntyi jouluaattona 1943 Helsingissä. Hänen vanhempansa, rakennustyöläinen Vieno Halonen ja Lyyli Loimola avioituivat toisen maailmansodan aikana. Vieno Halonen oli tyttären syntyessä rintamalla, ja Lyyli Halonen kävi ansiotöissä muiden työläisvaimojen tapaan. Perheen koti oli Kallion työläiskaupunginosassa. Isä jätti perheen Tarjan ollessa vain kaksivuotias. Lyyli Halonen solmi uuden avioliiton vuonna 1950 sähköasentaja Thure Forssin kanssa, josta tuli Tarjalle läheinen isähahmo ja aatteellinen esikuva. Myös vahvan äidin arvomaailma on vaikutti tyttären maailmankuvaan. Lyyli äiti arvosti hyviä ja vaatimattomia työihmisiä, rehellisyyttä sekä oikeudenmukaisuutta.

Tarja aloitti opintiensä Kallion kansakoulussa syksyllä 1950. Neljä vuotta myöhemmin hän siirtyi Kallion yhteiskouluun, mistä hän kirjoitti työläissukunsa ensimmäiseksi ylioppilaaksi vuonna 1962. Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan Tarja kirjoittautui syksyllä 1963 opiskeltuaan sitä ennen vuoden taidehistoriaa. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi pääaineenaan rikosoikeus vuonna 1968.

Työuransa Tarja Halonen aloitti jo ennen juristiksi valmistumistaan Luotonvalvonta oy:n lakimiehenä 1967. Parin vuoden jälkeen hän siirtyi Suomen Ylioppilaskuntien Liiton (SYL) sosiaali- ja järjestösihteeriksi, jossa hän kiinnostui politiikasta ja liittyi sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Tarja Halonen palkattiin 1970 Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) lakimieheksi, jolloin hänestä tuli SAK:n ensimmäinen naisjuristi.

Tärkeän askeleen kohti poliitikon uraa hän otti 1974, jolloin hänestä tuli pääministeri Kalevi Sorsan eduskuntasihteeri. Halosesta tuli näin SDP:ta, istuvaa hallitusta ja ammattiyhdistysliikettä yhdistävä side. Sorsa huomasi pian, että nuori juristi oli itsenäisesti ajatteleva, mutta samalla hallitukselle ehdottoman lojaali työtoveri. Kiinnostus politiikkaan kasvoi. Vuonna 1977 Halonen aloitti lähes kaksikymmentä vuotta kestäneen kunnallispoliittisen uransa, kun hänet valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon.

Syksyllä 1978 Halosen oli tarkoitus osallistua valtakunnallisen maanpuolustuskurssin kertausjaksolle kurssin emäntänä. Hänen piti lentää tapaamista varten Kuopion Rissalaan, mutta lääkäri kielsi lentämisen pitkällä olleen raskauden vuoksi. Lääkärin määräys pelasti Halosen ja hänen vielä syntymättömän tyttärensä hengen, sillä lentokone syöksyi maahan paluulennollaan Helsinkiin. Kaikki koneen matkustajat kuolivat. Loppuvuodesta 1978 Tarja Halonen ja hänen avopuolisonsa, SDP:n eduskuntaryhmän silloinen sihteeri Kari Pekkonen saivat Anna-tyttären. Vuonna 1979 Halonen pyrki toistamiseen eduskuntaan SDP:n listoilta ja tuli valituksi. Äiti Lyyli auttoi vauvan hoidossa ja olipa vauva joskus mukana eduskunnassakin. Halonen ja Pekkonen erosivat 1980-luvun alkupuolella.

Eduskunnassa työmarkkinajuristi Halosen ansiot huomattiin pian, ja hän sai osakseen lukuisia luottamustehtäviä. Hän oli muun muassa sosiaalivaliokunnan puheenjohtaja 1984–1987 ja lakivaliokunnan varapuheenjohtaja 1991–1995. Poliitikkona Halonen oli tiukan asiallinen, päämäärätietoinen ja kunnianhimoinen, mutta toisaalta humaani, suvaitsevainen ja sydämellinen. Hänestä on osuvasti sanottu, että hän on mielenkiintoinen yhdistelmä aatteellista idealistia ja realistia ”saman hatun alla”.

Poliittisen uransa aikana Halonen oli aktiivisesti mukana myös järjestötoiminnassa. Se näyttää olleen hänelle pikemminkin elämäntapa kuin harrastus. Hän on ollut mukana muun muassa solidaarisuusliikkeessä sekä puolustamassa ihmisoikeuksia ja rauhaa. Vaikka Halonen ei kuulunut luterilaiseen kirkkoon, hän on ollut mukana myös kristillisessä työssä, kuten Suomen Setlementtiliitossa. Hänen suvaitsevaisuudestaan kertoo, että hän on toiminut luottamustehtävissä Seksuaalinen tasavertaisuus (SETA) ry:ssä, rasismin vastaisessa valtuuskunnassa ja Romaniasiain neuvottelukunnassa. Myös ikääntyneiden ihmisten ongelmat ovat olleet lähellä Halosen sydäntä, ja hän on ollut mukana Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton hallinnossa. Lisäksi hän on toiminut erinäisissä kulttuuri- ja urheilujärjestöissä. Taide, kulttuuri ja siirtolapuutarhan hoito ja liikunnalliset harrastukset toivat iloa vapaa-aikaan.

Ministeriuransa Tarja Halonen aloitti 1987, jolloin hänet nimitettiin Harri Holkerin hallituksen sosiaalihuolto-, alkoholi- ja tasa-arvoasioista vastaavaksi sosiaaliministeriksi. Hän hoiti 1989–1991 myös pohjoismaisen yhteistyöministerin tehtävää ja 1990 hänestä tuli oikeusministeri. Ministeriura jatkui 1995 Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen ensimmäisenä naispuolisena ulkoasiainministerinä. Päteväksi havaittu Halonen jatkoi ulkoasiainministerinä myös Lipposen toisessa hallituksessa aina presidentiksi valitsemiseensa saakka.

Vuoden 2000 presidentinvaalien lähestyessä SDP:ssä alettiin järjestää puolueen esivaalia. Istuva presidentti Martti Ahtisaari ilmoitti vähän ennen ehdokkaaksi ilmoittautumisajan päättymistä, että hän jää syrjään vaaleista kokonaan. Tarja Halonen valittiin SDP:n ehdokkaaksi ja hän kävi presidenttitaistonsa Keskustan puheenjohtajan Esko Ahon kanssa. Toisella äänestyskierroksella Halonen sai 51,6 % äänistä ja Suomi ensimmäisen naispresidenttinsä. Ainoastaan neljässä maailman maassa on ollut naispuolinen presidentti ennen Suomea. Vaalit teki jännittäviksi se, ettei Halonen edustanut niin sanottuja perinteisiä arvoja: hänellä oli tunnetusti vasemmistodemarin maine, hän eli avoliitossa Pentti Arajärven kanssa eikä kuulunut kirkkoon. Hänen arkisen rento olemuksensa, asiantuntevat kommenttinsa sekä aidoksi koettu esiintymisensä tekivät hänestä kuitenkin Ahoa suositumman.

Maaliskuun alussa 2000 virkaansa astunut presidentti Tarja Halosen ensimmäinen presidenttikausi alkoi juuri uudistetun perustuslain merkeissä Laki astui voimaan samana päivänä, kun Halonen astui virkaansa. Hän puolusti sen mukaisia valtaoikeuksiaan määrätietoisesti etenkin ulkopolitiikkaan ja puolustusvoimien komentajuuteen liittyvissä kysymyksissä. Halonen linjasi rooliaan toteamalla, että presidentin tulee olla laillinen, vahva ja yhteistyökykyinen. Halonen hoiti sotilaalliset ja valtiolliset tehtävänsä yhtä säntillisesti kuin edeltäjänsä, mutta korosti enemmän tasa-arvokysymyksiä ja oli esiintymistavaltaan mutkattomampi. Presidenttiin saattoi törmätä arkisissa merkeissä kaupassa, bussissa tai vaikka vatsatanssitunnilla. Ensimmäisen presidenttivuotensa kesällä hän meni yllättäen naimisiin pitkäaikaisen elämänkumppaninsa tohtori Pentti Arajärven kanssa. Halonen uudisti itsenäisyyspäivän juhlia, kun hän emännöi niitä ensimmäistä kertaa. Juhlavieraiden joukossa oli aiempaa enemmän nuoria vaikuttajia, kansalaisjärjestöjen edustajia ja kulttuuriväkeä.

Maaliskuussa 2002 Halonen alkoi johtaa YK:n globalisaation sosiaalista ulottuvuutta selvittävää komissiota yhdessä Tansanian presidentti Benjamin Mkapan kanssa. Huhtikuussa hän tapasi Valkoisessa talossa tuoreen Yhdysvaltain presidentti George Bushin. Vuoden 2002 tapaaminen oli viimeinen virallinen tapaaminen pitkään aikaan Yhdysvaltojen ja Suomen ylimmän johdon välillä, ja tämä herätti Suomessa myöhemmin runsaasti keskustelua Suomen ja Yhdysvaltojen suhteista. Halonen arvosteli 2000-luvulla kärkkäästi George Bushin johtamaa hallintoa Irakin sodan aloittamisesta ja myöhemmin myös hallinnon hyväksymistä kidutuksista. Halonen totesi YK:n turvallisuusneuvoston istunnossa pitävänsä Yhdysvaltain johtamaa Irakin sotaa laittomana ja kansainvälisten sopimusten vastaisena.

Vuoden 2003 vaalien jälkeen Suomi sai ensimmäisen naispääministerinsä, keskustan Anneli Jäätteenmäen ja tästä presidentti oli hyvin ilahtunut. Jäätteenmäen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Jäätteenmäki oli käyttänyt vaalien aikana tietojaan Irakin sodasta SDP:n Paavo Lipposta vastaan. Salaiseksi luokitellut tiedot oli hänelle vuotanut presidentin oma neuvonantaja Martti Manninen. Jäätteenmäki jätti eronpyyntönsä presidentille kesäkuussa presidentin kesäasunnolla Kultarannassa ja hänen tilalleen pääministeriksi nousi Matti Vanhanen.

Halosen toinen virkakausi alkoi maaliskuun alussa 2006 tiukan vaalikamppailun jälkeisessä jännitteisessä tilanteessa. Vastapelurina oli ollut Kokoomuksen Sauli Niinistö. Halonen voitti niukasti vaalin toisella kierroksella saaden 51,8 % äänistä. Vaalivoittonsa jälkeen Halonen ilmoitti aikovansa olla toisella presidenttikaudellaan rohkeampi, puhuessaan hyvinvointiyhteiskunnan ongelmista. Halosen toisen kauden alkua hallitsi keskustelu perustuslain uudistuksesta ja presidentin valtaoikeuksien supistamisesta hallituksen eduksi. Halonen noudatti määrätietoisesti vallitsevaa lainsäädäntöä etenkin presidentin ulkopoliittisten valtaoikeuksien osalta eikä suostunut mukautumaan perustuslain tarkastamiskomitean esityksiin valtaoikeuksien supistamisesta. Hän perusteli presidentin valtaoikeuksien säilyttämistä sillä, että presidentti tarvitsee todellista valtaa voidakseen toimia yhteiskunnallisena arvovaikuttajana. Halonen osallistui arvokeskusteluun muun muassa ottamalla puheissaan esille vanhusten aseman heikkoudet, suomalaisen väkivallan ja uusköyhyyden. Hän korosti myös yhteisvastuuta, tasa-arvoa ja ammatillisen koulutuksen tärkeyttä. Halonen on todennut presidentin työssä olevan parasta sen, että saa olla tekemisissä ihmisten arjessa merkittävien ajankohtaisten asioiden kanssa. Presidenttikausiensa aikana Halonen teki yhteensä 270 ulkomaanvirkamatkaa.

Presidentti Halonen kiinnittyi viimeisimpien virkavuosiensa aikana aikaisempaa tiiviimmin YK:ta lähellä olevaan toimintaan. Vuonna 2009 Halonen nimettiin Kansainvälisen naisjohtajaverkoston puheenjohtajaksi ja 2011 YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTADin neuvonantajapaneelin puheenjohtajaksi. Tarja Halosen kausi Suomen tasavallan presidenttinä päättyi 1.3.2012, ja kokoomuksen Sauli Niinistö aloitti virkakautensa. Viimeisimmässä lehdistötilaisuudessaan Halonen sanoi aikovansa jatkaa osallistumistaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. ”Olen sellainen, että elän aina tässä hetkessä.”

Presidentin viimeistä virkavuotta kuvaavan Rouva Presidentti -elokuvan ensi-illassa (28.3.2012) Halonen totesi, että se antaa presidentin työstä hyvin kiireisen ja totuudenmukaisen kuvan. Presidenttikautensa jälkeen Halonen jatkaa työtään lukuisissa kotimaisissa ja kansainvälisissä järjestöissä.

Tarja Halosen mukaan on nimetty pensasruusulajike vuonna 2011, jonka hän itse istutti Kallion Torkkelinpuistoon ja puistikko Helsingin kaupunginteatterin vieressä vuonna 2013, jolloin Tarja Halonen täytti 70 vuotta.

Tasavallan presidentin Mauno Koiviston järjestämä oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus(tunnetaan nimellä Koiviston konklaavi) oli presidentti Mauno Koiviston koolle kutsumaa tuomioistuinten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajien tapaamista 6. toukokuuta 1992. Presidentinlinnaan kokoontui silloin noin 30 henkeä.

Arvellaan, että tässä tapaamisessa Koivisto painosti korkeimman oikeuden jäseniä olemaan myötämielisempiä pankeille velallisten ja pankkien välisissä oikeudenkäynneissä. Esimerkiksi professori Heikki Ylikangas muistelee:

»Tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin ja – mikäli mahdollista – mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa.»

Koivisto piti virheellisenä erityisesti Korkeimman oikeuden 3.4.1992 tekemää päätöstä, jonka mukaan pankilla ei ollut oikeutta yksipuolisesti nostaa lainansaajan korkoa. Koiviston mielestä tuomioistuinten oli ajateltava erityisesti pankkien asemaa. Pankit kärsivät massiivisista ongelmaluotoista toisaalta talouslaman vuoksi ja toisaalta siksi, että ne halusivat periä luotoista devalvaatiokorotukset, mikä oli monelle yritykselle liikaa.

Ainakin tietokirjailija Antti-Pekka Pietilä kirjassaan Pankkikriisin peitellyt paperit (2008) ja toimittaja Seppo Konttinen kirjassaan Salainen pankkituki (2007) tulkitsevat niin että kokouksen jälkeen tuomioiden linja muuttui velallisia kohtaan ankarammaksi ja pankeille edullisemmaksi.

Osanottajat

• Korkeimman oikeuden jäseniä

  • Olavi Heinonen(presidentti)

  • Erkki-Juhani Taipale

  • Per-Johan Lindholm

  • Mikko Tulokas

• korkeimman hallinto-oikeuden hallitusneuvos Pekka Hallberg

• Itä-Suomen hovioikeuden presidentti Esko Kilpeläinen

• Vaasan hovioikeuden presidentti Erkki Rintala

• oikeushistorian professori Heikki Ylikangas

• noin 20 muuta henkilöä

Muistiinpanojen kohtalo

Koivisto oli pyytänyt keskustelua Korkeimman oikeuden presidentin kanssa sekä ennen että jälkeen varsinaista kokousta Koiviston keskusteluista on olemassa muistiinpanot. Presidentti Tarja Halonen päätti salata ne ulkopuolisilta tarvitaan parempi lähde

Tilaisuudesta tehty 36-sivuinen muistio siirrettiin 2013 tasavallan presidentin kansliasta Kansallisarkistoon, jolloin toimittajat pääsivät tutustumaan siihen.

Vakaan markan politiikka

Suomi koki 1990-luvun alussa erittäin syvän taloudellisen laman johtuen vakaan markan politiikasta. Talouspolitiikan virheet moninkertaistuivat liberalisoinnin kanssa. Vahvan markan politiikasta tuli tappava myrkky. Presidentti Mauno Koivisto nimitti Suomen Pankin johtajan Harri Holkerin sinipunahallituksen. Hän oli sinipunahallituksen kätilö. Vahvan markan politiikka kirjattiin Holkerin hallituksen ohjelmaan kuten myös Esko Ahon hallituksen ohjelmaan. Kun vahvan markan politiikan aikana rahaa tuotiin keinottelutarkoituksiin, yhteiskunta salli sen tapahtua. Valvojat eivät valvoneet. Rahoitustarkastus laiminlöi tehtävänsä. Lamasyyllisiä löytyy pankkien ohella Suomen Pankista ja Pankkitarkastusvirastosta. Suomen 1990-luvun alun lama oli Suomen poliittisten ja talouden päättäjien aikaansaama.

Koivisto ei toiminut yksin. Hänen sisäpoliittiseen junttaansa kuuluivat Suomen johtokunnan jäsenet Rolf Kullberg, Markku Puntila, Harri Holkeri ja Kalevi Sorsa. Junttaan kuului myös sinipunahallituksen valtionvarainministeri Erkki Liikanen, jonka kardinaalimunaus oli verotuksen keventäminen noususuhdanteessa.

Vahvan markan politiikalla aiheutettiin Suomeen yli 500 000 ihmisen työttömyys. Ylivelkaantuneita oli yli 280 000. Markkinoilta poistettiin n. 60 000 elinkelpoista yritystä ja itsemurhia tehtiin Stakesin tilaston mukaan 14500. Voidaanko puhua kansanmurhasta?

Koiviston konklaavi on valtiopetos?

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto kutsui 06.05.1992 tasavallan presidentin linnaan oikeusjärjestelmän edustajia kokoukseen, jossa heitä ohjeistettiin antamaan pankeille suosituimmuusasema riita-asioissa ja syytesuoja niissä johtuvissa asioissa. Kokouskutsu oli Martti Mannisen allekirjoittama ja päivätty 16.04.1992.

Kokouksessa teemoina olivat
1. Tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus
2. Tuomioistuimen toiminnan arvostelu

Kokouksessa johti puhetta silloinen KKO:n presidentti Heinonen. Palveriin osallistuivat tasavallan presidentti Mauno Koivisto, rouva Tellervo Koivisto, KKO:n presidentti Olavi Heinonen, oikeusneuvos Erkki-Juhani Taipale, oikeusneuvos Per Lindholm, KHO:n hallintoneuvos Pekka Hallberg, kihlakunnantuomari Markku Arponen, ylituomari Olli Karikoski, pormestari Juha Kettunen, Itä-Suomen HO:n presidentti Esko Kilpeläinen, Vaasan HO:n presidentti Erkki Rintala, oikeusneuvos Mikko Tulokas, professori Aulis Aarnio, apulaisprofessori Jukka Kekkonen, erikoistutkija Jyrki Tala, professori Leena Kartio, professori Olli Mäenpää, dosentti Juha Pöyhönen, professori Kirsti Rissanen, professori Kaarlo Tuori, oikeustieteen lisensiaatti Veli-Pekka Viljanen, Antti Kivivuori, professori Jaakko Uotila, kansliapäällikkö Jaakko Kalela, erityisavustaja Martti Manninen ja Ratan johtaja Jorma Aranko.

Suomen perustuslain 2 §:n mukaan tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet.
KKO:n päätöksistä on todettavissa, että oikeudenkäytön linjaus muuttui Koiviston pitämän tilaisuuden jälkeen pankkeja suosivaksi.

Toukokuun tuomarineuvoston kokous ei ollut ainoa laatuaan. Professori Kekkonen oli – Koivisto-kriittisyydestään huolimatta – erään kokouksen pääalustajana. Tuolloin käsiteltiin lähinnä talousrikoksia ja niiden tutkintaa. Presidentti ei kuitenkaan päässyt paikalle, vaan iltaa isännöi oikeusministeri Matti Louekoski. Lopulta hänellekin tuli kiire, ja emännäksi siirtyi Tarja Halonen.

Iltalehdessä 15.8.2005 Postipankin ex-pääjohtaja Seppo Lindblom tunnustaa syyllisyytensä pankkikriisiin.
Soitin europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäelle ja kysyi ns. Koiviston konklaavista. Jäätteenmäki sanoi ettei hän ole juuri tuohon palaveriin osallistunut, mutta hän on osallistunut vastaaviin palavereihin. Tästä voidaan päätellä, että pankkikriisin ja suuren laman totuuden salaaminen on poliittisesti yhteisesti sovittu salaisuus. Mukana asioiden salaamisessa on kaikki poliittiset puolueet. Oikeuslaitos on alistettu poliittisen valvonnan alaisuuteen. Tästä kirjoitti Lakimiesuutiset lehdessä 2/2002 käräjätuomari Jussi Nilsson.

Asiapaperit salaisiksi

Presidentti Mauno Koiviston presidentin linnassa 6.5.1992 järjestetyn ”tuomarineuvoston” asiakirjat on määrätty salaisiksi Koiviston pyynnöstä ja tasavallan presidentti Tarja Halosen määräyksestä.
- Selvästihän Koivisto halusi vaikuttaa siihen, että oikeuslaitos ei tekisi pankkien kannalta hankalia ratkaisuja, muistaa professori Jukka Kekkonen vuosikymmen takaisen keskustelutilaisuuden ilmapiiristä.
Myös professori Heikki Ylikankaan mukaan Linnan tilaisuuden tarkoituksena oli koolle kutsuttujen arvovallalla painostaa Korkein Oikeus tekemään Koivistolle mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa. Koiviston palaverissa linjattiin pankkikriisiin liittyvä oikeuskäytäntö pankkeja suosivaksi ja velallisia tainnuttavaksi. Terveetkin pienyritykset olivat pankeille lainsuojatonta riistaa. Luotot pantiin kerralla maksuun, vakuudet rosvottiin laillisesti pankeille, jotka realisoivat ne päivän hintaan ja kirjasivat voitot hyväkseen.

Jos Koiviston seminaari kestäisi päivänvalon niin miksi asiakirjat on pitänyt julistaa salaisiksi.

Presidentti Mauno Koivisto puuttui riippumattoman tuomioistuinlaitoksen toimintaan perustuslain vastaisesti. Kysymyksessä on valtiopetos, mikä ei vanhen koskaan. Presidentti Mauno Koivisto ohjeisti oikeuslaitosta antamaan pankeille suosituimmuusasema oikeudenkäynneissä. Tämä tarkoitti sitä, että pankit voittivat ylemmissä oikeusasteissa. On tutkittu 5000 pankkioikeudenkäyntiä ja vain yhdessä pankki on hävinnyt. Presidentti Koiviston päätöksellä pankit pelastettiin. Tarkoitus oli vahvistaa pankkien vakavaraisuutta jotta Suomi täyttäisi EY:hyn llittymisen vaatimukset. Pankki ei voinut voittaa ylemmissä oikeusasteissa ellei oikeusistuimet syyllistyneet rikolliseen toimintaan. Tämä merkitsi sitä, että rikollisille annettiin syytesuoja.

Presidentti Tarja Halonen on mukana valtiopetoksessa suojellessaan presidentti Mauno Koiviston rikollista toimintaa.

Valtiopetokset Suomessa

https://www.youtube.com/watch?v=dYXZeR3TtAk

Valtiopetokset Suomessa

https://jormajaakkola.fi/Valtiopetokset%20Suomessa

Suomessa poliittiset veljet ja siskot suojelevat kavereitaan ja tovereitaan tavalla, joka ei vastaa käsitystä demokraattisesta länsimaasta.

DDR:n tunnustamiskomitean hallituksen jäsenet olivat:
Kuuno Honkanen, skdl; Tarja Halonen, sdp/SAK; Ontro Virtanen, skdl/Suomi-DDR – seura; -Christian Björklund, sdp ja Jaakko Laajava, LKP/SYL.

Skdl= Suomen kansan demokraattinen liitto on vasemmistoliiton kommunistinen alkukoti.
LKP= Liberaalinen kansanpuolue
SYL = Suomen ylioppilaskuntien liitto

Ryhmän sihteerinä toimi Jorma Sunell, skdl, jonka vaimo työskenteli DDR:n kulttuurikeskuksessa Helsingissä.

Sihteeri mukaan lukien hallituksessa istui kolme kommunistia, kaksi sosialistia ja yksi ns. liberaali.

Kuuno Honkasen Urho Kekkonen palkitsi myöhemmin suurlähettilään viralla Itä-Berliinissä.

Berliinin muurin murtumisen vuosipäivä 9.11. sai poliittiset kielenkannat laulamaan vanhaa virttä, jonka mukaan Tiitisen lista täytyy saada julkiseksi.

Tiitisen listan ympärillä toistuvasti pyörivä kommentointi kansanedustajien taholta on surkuhupaisaa puuhastelua. Suomi on ainoa Neuvostoliiton poliittisessa ohjauksessa toiminut maa Euroopassa, joka ei ole nostanut ”kissaa pöydälle” neuvostovuosien tapahtumista.
Häpeällinen asia, joka kertoo omaa kieltään siitä, miten poliitikot vasemmalta oikealle suojelevat toisiaan.

Tiitisen listan avaamiseen ja julkistamiseen riittäisi eduskunnan päätös. Suojelupoliisin valta ei ylitä eduskunnan valtaa vaan eduskunta on yhteiskunnan korkein päättävä elin, joten erilaisten vakoilulistojen julkaiseminen on kiinni vain ja ainoastaan eduskunnan enemmistön tahdosta.

Toistaiseksi tahtoa ei ole riittänyt, kuten Suomen kaltaisessa konsensuksen ja poliittisen korruption maassa on luonnollista. Veljet ja siskot suojelevat toisiaan ja omiaan, sillä jos yksi paljastuu, on vaarana, että hän vuotaa lisää tietoa, jonka perusteella vanhojen valtaa pitäneiden puolueiden kannatus romahtaa entisestään.

Kaikki muistanevat Alpo Rusin piinan, kun häntä ryhdyttiin jahtaamaan Stasi-epäiltynä. Poliittisten kilpailijoiden (sdp) käynnistämä Rusi-jahti meni pieleen, mutta paljon jäi vielä selvitettävää.
Stasiin liittyvän ”Tiitisen listan” julkistaminen ja listalla olevien henkilöiden toiminnan perinpohjainen selvittäminen odottaa edelleen.

Lyhyt kertaus.

Suomi sai 29 vuotta sitten (v. 1990) Saksan tiedustelupalvelulta listan, jossa on 18 suomalaisen nimet. He ovat henkilöitä, jotka ovat vakoilleet vieraan vallan hyväksi tai vaihtoehtoisesti he ovat olleet potentiaalisia vakoojaehdokkaita DDR:n valtiolle.

Saksalaiset luovuttivat nimilistan Supolle, jonka silloinen johtaja Seppo Tiitinen (kesk) sopi yhdessä presidentti Mauno Koiviston kanssa, että listaa ei julkisteta eikä listalla olevista henkilöistä tehdä esitutkintaa. Lista säilöttiin Supon kassakaappiin.

Listan salaaminen ja tutkimatta jättäminen herätti ja herättää monia kysymyksiä, jotka ovat edelleen vailla vastauksia.

Mistä syystä Suomen presidentti ja Supon johtaja halusivat, että lista salataan eikä edes esitutkintaa suoriteta? Miksi he halusivat suojella vakoojia tai potentiaalisiksi vakoojiksi ulkovallan olettamia henkilöitä?
Halusiko presidentti suojella omia puoluetovereitaan (=sdp)?

Keskustalla saattaa myös olla jotain salattavaa listan suhteen. Tiitinen on keskustan mandaatilla urallaan edennyt henkilö.

Ihmetystä herättää erityisesti se, miksi valtionjohto suojeli mahdollisia maanpettureita?
Ensimmäisenä syynä tulee mieleen punamulta eli skdl (nyk. vas), sdp ja keskusta + rkp. Siis se, että listalla saattaa olla juuri näiden puolueiden edustajia, koska punamullan edustajilla oli usein pakottava tarve avautua sosialistivaltioita edustaville henkilöille.

Stasin tietolähteiksi ovat toistaiseksi paljastuneet vasemmistoliiton edesmennyt ex-kansanedustaja Pentti Tiusanen, Itä-Suomen yliopiston historian didaktiikan lehtori Jouko Jokisalo, SAK:n Riitta Juntunen (ent. tiedottaja, nykyisin tutkimusasiantuntija) sekä Helsingin yliopiston germaanisen filologian lehtori Hartmut Lenk.

Kaikkien kiinni jääneiden poliittinen ideologia on sosialistinen, Tiusasen ja Jokisalon kohdalla varmuudella kommunistinen.

Jokisalo, Juntunen ja Lenk säilyttivät paljastumisesta huolimatta virkansa.

Tiusasen vakoilu tuli ilmi vuonna 2001, siitä huolimatta hänet valittiin edelleen eduskuntaan vuoden 2003 ja 2007 vaaleissa. Tiusanen putosi eduskunnasta vasta 2011 vaaleissa raiskauskohun saattelemana.

Seppo Tiitinen tuli eduskunnan pääsihteerinä kuuluisaksi Kansallisoopperan talousongelmien myötä istuttuaan vuosikausia sekä oopperan hallituksessa että eduskunnan pääsihteerinä. Tiitinen vaikutti samaan aikaan sekä rahaa jakavassa että sitä vastaanottavassa ryhmässä.

Aidossa demokratiassa Tiitinen olisi saanut potkut eduskuntavirastaan, mutta Suomessa Tiitinen sai jatkaa kansanedustuslaitoksen kunnioittamana hahmona.

Onko Suomi maailman ainoa läntinen maa, jossa mahdolliseen maanpetokselliseen toimintaan syyllistyneet henkilöt ovat valtiovallan erityissuojeluksessa?
Huolestuttavaa on tietysti myös se, että listalla olevia henkilöitä on saatettu edelleen kiristää ulkovaltojen taholta. Jos lista olisi avattu, kiristämisen mahdollisuus olisi kadonnut saman tien.

Tiitisen listan julkaisemista on puitu oikeudessa useaan otteeseen. Viimeisin oikeudellinen päätös saatiin vuonna 2010, jolloin KHO kumosi Helsingin hallinto-oikeuden aiemmin antaman päätöksen, jonka mukaan lista olisi pitänyt luovuttaa sitä vaatineelle toimittajalle.

Supo valitti tuolloin poliisijohtaja Mikko Paateron (kok) toivomuksesta Helsingin hallinto-oikeuden päätöksestä ja KHO kumosi aiemman, asiakirjan luovutusta tukeneen päätöksen.
KHO:n veljet ja siskot suojelivat tovereita.

Suojelupoliisi esti Tiitisen listan luovuttamisen tutkijalle viimeksi vuonna 2018. Supon antamissa perusteluissa kerrottiin seuraavaa:
”Päätöksessä on otettu huomioon se, että tietojen luovuttaminen voisi vaarantaa Suojelupoliisin kansainvälisen yhteistyön edellytykset. Tiedusteluyhteistyö perustuu luottamukselle, eikä saatuja tietoja lähtökohtaisesti voi luovuttaa eteenpäin, jotta luottamus Suojelupoliisiin säilyy.”

Supo on poliittinen poliisi, joka pyrkii toimimaan tavalla, joka miellyttää poliittista johtoa. Tiitinen oli keskustan mies, Alpo Rusia jahdannut Seppo Nevala oli demari ja Supon nykyinen johtaja on kokoomuksen kansanedustaja Paula Risikon serkku Antti Pelttari (kok), joka oli ennen Supon johtajaksi siirtymistään sisäministeri Anne Holmlundin (kok) poliittinen valtiosihteeri.

Holmlund puolestaan oli se sisäministeri, joka käynnisti toden teolla poliittisen poliisin toiminnan. Lokakuun lopussa 2009 sisäministeri Holmlund piti Etelä-Suomen poliisipäällystöpäivillä puheen, josta seuraava lainaus:
"Turvapaikanhakijoiden määrä on viime vuosina noussut voimakkaasti ja turvapaikkahakemusten käsittelyajat ovat pidentyneet. Turvallisuusviranomaisten kannalta keskeinen haaste on maahanmuuttovastaisuuden vähentäminen …..”

Holmlundin pitämän puheen jälkeen heräsi kysymys mistä syystä poliisin tehtäviin kuuluu keskeisesti maahanmuuttovastaisuuden vähentäminen?

Noudatetun maahanmuuttopolitiikan vastustaminen ei ole laitonta toimintaa, joten miksi poliisi velvoitetaan toimimaan poliittisesti, hallituksen haluaman poliittisen agendan mukaisesti? Poliisin tehtävä ei ole ottaa kantaa maahanmuuttoon vaan huolehtia kansalaisten turvallisuudesta yhteiskunnassa.

Holmlundin puheesta tuli mieleen Neuvostoliitosta tuttu malli, jossa kansalaiset pakotetaan ajattelemaan myönteisesti jostain itselleen epämiellyttävästä asiasta.

Historiassa tapahtuu kaiken aikaa. Arkistojen avautuminen muuttaa maailmankuvaa. Toivottavasti kansalaisilla on kyky ottaa tietoa vastaan ja hyväksyä totuus, vaikka se tuhoaisi mielikuvan, joka heillä on tähän asti ollut joistain poliittisista persoonista.

Tiitisen lista ei ole ainoa pimitetty vakoilijoiksi epäiltyjen lista, sillä venäläisten KGB-loikkariupseerien mukaan on olemassa myös toinen lista koskien joitain Neuvostoliitolle vakoilleita. Supo kiistää listan olemassaolon. KGB-upseeri puolestaan on kertonut luovuttaneensa listan Supolle.

Entinen suurlähettiläs, historioitsija Alpo Rusi tuo julkaistussa kirjassaan Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982-1991 (Docendo 2022) esiin listan suomalaishenkilöistä, joita koskevista tiedoista pyydettiin vuonna 1999 lisäinformaatiota Saksan Stasi-aineistoja valvovalta viranomaiselta (BSTU). Kutsumme listaa jäljemmässä Stasi-listaksi.

Pyynnöt toimitettiin saksalaisviranomaiselle kahden suomalaisprofessorin kautta. Kirjoittajan mukaan ne perustuvat oletettavasti Supon tiedossa olleisiin Rosenholz-henkilökortteihin sekä ns. Tiitisen listaan.

Stasi-listan nimet

Ilkka-Christian Björklund, SKDL/SDP, kansanedustaja, Pohjoismaiden neuvoston pääsihteeri
Jouko Jokisalo, SKDL, tutkija, Stasin värvätty agentti ”Boris” 1979–87
Jorma Kalela, SDP, tutkija
Osmo Kock, SKDL, kansanedustaja, Suomen suurlähettiläs Berliinissä 1974–79
Jaakko Tapani Laakso, SKP/VAS, Tiedonantajan toimittaja, kansanedustaja, KGB:n ”Jan” ja Stasin ”Mantel” 1973–89
Marjatta Laires, diplomaatti DDR:ssä 1978–80
Riitta Myller, SDP:n kansanedustaja
Veijo Olavi Puhjo, SKP, lääkäri, opiskellut DDR:ssä
Johannes Pakaslahti, SKP, Tiedonantajan Berliinin kirjeenvaihtaja 1972–79, Maailman rauhanneuvoston pääsihteeri 1986–89.
Irma Anneli Nurmela
Ulf. L. Sundqvist, SDP, STS:n pääjohtaja
Ilkka Taipale, SDP, kansanedustaja
Pentti Tiusanen, SKP, Stasin värvätty ”Timur”
Rauno Viemerö, SDP, diplomaatti
Pirkko Saisio, SKDL, kirjailija
Jouko Kajanoja, SKP, SKP:n puheenjohtaja 1980-luvulla
Kaisa Korhonen, SKP, laulaja
Vappu Taipale, SDP, virkamies
Eero Heinäluoma, SDP, SAK:n toimitsija
Kalevi Sorsa, SDP, pää- ja ulkoministeri, puoluejohtaja
Ulpu Iivari, SDP:n puoluesihteeri
Kirsti Lintonen, SDP, diplomaatti
Arto Mansala, SDP, diplomaatti
Jaakko Laajava, LKP, diplomaatti
Paavo Lipponen, SDP, kansanedustaja
Jaakko Blomberg, SDP, diplomaatti
Erkki Tuomioja, SDP, apulaiskaupunginjohtaja, kansanedustaja
Matti Ahde, SDP, Suomi–DDR-seura, kansanedustaja, ministeri
Esko-Juhani Tennilä, SKP, kansanedustaja
Tarja Halonen, SDP, kansanedustaja
Taisto Sinisalo, SKP-y:n puheenjohtaja
Ilkka Kanerva, Kok., kansanedustaja, ministeri

Näiden lisäksi tietoja on pyydetty Antti Matti Ilmari Ruso/Russi/Rusi -nimisestä henkilöstä. 2000-luvun alkuvuosien ns. Rusi-kohun aikana kävi kuitenkin selväksi, että viranomaiset olivat tahallaan tai tahattomasti sekoittaneet Alpo Rusin hänen huomattavasti vanhempaan isoveljeensä Jukka Rusiin, jolla oli ollut yhteyksiä Itä-Saksan turvallisuuspalveluun. Saksalaislähteistä on sittemmin vahvistettu suomalaisten pyrkineen tarkoitushakuisesti etsimään nimenomaan presidentti Martti Ahtisaaren keskeisenä neuvonantajana 1990-luvulla toimineen Alpo Rusin nimeä likaavaa aineistoa.

Mitä lista tarkoittaa?

Nimi Stasi-listalla tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että henkilön yhteys Itä-Saksan turvallisuuspalveluun on ollut syystä tai toisesta niin kiinnostava, että suomalaistutkijat ja/tai -viranomaiset ovat halunneet tutustua heitä koskeviin dokumentteihin lähemmin. Merkittävällä osalla yhteistyö lienee ollutkin melkoisen syvällistä, mistä kertoo useampien KGB:n ja itäsaksalaisten suoranaisesti värväämien henkilöiden mukanaolo listalla. Toisaalta osan kontakti on saattanut olla löysempi ja perustua pikemminkin keskusteluyhteyden ylläpitämiseen kuin tehtävien vastaanottamiseen. Raja näiden kahden välillä ei ole kuitenkaan aina selkeästi vedettävissä.

Nykyhetken kannalta keskeisin ongelma liittyy siihen, että Stasin tiedusteluasema koordinoi läheisesti toimintaansa Neuvostoliiton KGB:n kanssa. Näin ollen myös Venäjä saattaa kyetä edelleen käyttämään hyväksi itäsaksalaisten kautta muodostettuja riippuvuussuhteita.

Rikosoikeudellisessa katsannossa yhteydenpidon luonne on aina riippuvaista valtion asemoitumisesta, liittolaissuhteista ja kansainvälisestä tilanteesta. Mikä on voinut 1980-luvun YYA-Suomessa olla normaalia tai vain eettisesti kyseenalaista, saattaa Venäjä-pakotteiden eturintamaan asettuneessa EU-Suomessa olla yksiselitteisen rikollista. Toivottavasti listalle syystä tai toisesta päätyneet ymmärtävät tämän ja viimeistään viranomaiset varmistavat mahdollisesti jatkuvien epäasiallisten yhteyksien katkaisemisen.

Usein tiedusteluaseman kontaktien arvo voi olla myös heidän kauttaan välitettävän disinformaation tai yleiseen mielipiteeseen vaikuttavien teesien levittämisessä. Tällöin on tärkeää, että mukana on riittävästi totuutta eivätkä esitetyt väitteet ole liian kaukana kulloisenkin yhteiskunnan yleisestä mielipiteestä. Tällä hetkellä esimerkiksi kansainvälisestä oikeudesta piittaamaton Venäjä ei edes itse yritä erityisemmin perustella toimintaansa laillisuudella, saati sitten että Kreml odottaisi moista kaikilta suomalaisilta vaikuttaja-agenteiltaan. Paljon helpompaa on vaikkapa lietsoa epäluuloa siitä, onko puolustusliitto Natoon järkevää liittyä nopealla aikataululla vai sittenkin antaa asian odottaa – mahdollisesti niin kauan, että Venäjä pääsee uhkaamaan Suomea sotilaallisesti.